Kahden sekunnin musta hetki josta maksan liian kalliin hinnan

Syyskuinen lauantai 2018

Aamu alkoi normaalisti. Teimme tyttöjen kanssa normaalit aamutoimet. Oloni oli raskas. Oli menossa paha riita ex-puolison kanssa. Taloudelliset huolet painoivat mieltä. Riitaannuin myös siinä myös keskimmäisen poikani kanssa. Tunsin että ahdistus kasvaa niin suureksi että en jaksa. Sisällä oli vaan se tuska. Paha olo joka tuntui vain kasvavan ja kasvavan. Menin keittiöön jossa huomasin lääkepussini. Ja sitten se tuli se musta hetki jossa unohdin kaiken, lapset, mieheni, kaiken hyvän mitä minulla on. Ainoa mitä tunsin oli tuska.

Otin pussista uni- ja kipulääkkeitä. Nappasin molempia kerralla menemään en tiedä paljonko. Ainoa ajatus oli päästä siitä tuskasta. Pois täältä.

Kun olin ottanut lääkkeet ja tunsin että taju alkaa mennä kerroin heti toiseksi nuorimmalle tyttärelleni mitä olin tehnyt. Hän soitti isosiskolleen joka tuli tänne välittömästi ja soitti ambulanssin. Paikalle tuli myös ex-puolisoni ja lastensuojelupäivystäjä. Ambulanssi saapui aikanaan ja siinä vaiheessa olin jo kutakuinkin kanttuvei. He juottivat hiiltä ja ottivat sydänfilmin ja en tiedä mitä ensihoitaja nipisteli minua pitääkseen hereillä.

Tytöt menivät isälleen ja minut lähdettiin viemään ensiapuun. He tiputtivat minuun vastalääkettä ja lääkäri oli yrittänyt kysellä jotain mutta en siinä vaiheessa enää ollut tajuissani.

Melko pian alkoi tajunta pikkuhiljaa palautua. Mutta iltaan asti siinä meni. He kysyivät lähdenkö vapaaehtoisesti psykiatriselle osastolle. Vastasin myöntävästi. Ymmärsin että vaihtoehtojakaan tuskin olisi ollut.

Lauantai-ilta osastolla meni miten kuten. Olin sen verran tokkurainen vielä että en oikein tajunnut mitä tuli tehtyä.

Koitti sunnuntaiaamu. Ja syyllisyys. En ole ikinä koskaan tuntenut niin valtavaa syyllisyyttä. Tuntui että tukehdun sen syyllisyyden alle. En ole koskaan aiemmin edes ajatellut tekeväni itselleni jotain tällaista. Olin asiasta aivan yhtä yllättynyt kuin kaikki muutkin.

Ja vielä nuorimmat lapseni joutuivat tämän näkemään. En todellakaan tiennyt miten selviäisin tästä. En osannut kuin itkeä ja itkeä . En ymmärtänyt miten saatoin tehdä jotain tällaista lapsilleni ja lasten nähden. Ei mikään morkkis tai kännisekoilu edes ole kuin murto-osa siitä mitä tunsin.Kännisekoilulta vältyn luojan kiitos koska en käytä alkoholia. Olen liian tyhmä käyttääkseni kyseistä ainetta. En ole alkoholisti mutta vaan niin vitun tyhmä ääliö kännissä että sotkeudun yleensä tappeluihin tms. tuon aineen vuoksi joten elämäni on niin paljon helpompaa ilman sitä.

Mutta palatakseni tämän lääkesession aiheuttamaan sirkukseen. Päätin että on otettava välittömästi yhteyttä lapsiin jotta tietävät minun olevan ainakin elossa. Pyysin anteeksi kaikilta. Kysyin jos voitte antaa anteeksi, että en todellakaan ollut suunnitellut tätä ja kyseessä oli henkisen tuskan aiheuttama umpikuja. Ja käsi sydämellä lupasin että tämä ei toistu.

Asiasta tuli tietenkin lastensuojeluilmoitus. Heräsihän siinä pelkoa myös että näinkö menetän myös lapseni tämän saatanan sotkun vuoksi.Monenlaiset ahdistavat ajatukset ja vilkkaan mielikuvituksen aiheuttamat kauhuskenariot risteilivät päässäni.

Aviomiehenikään ei ollut kovin ilahtunut tästä teosta. Hän kysyi yhä uudestaan miksi ja miksi? Sanoin että kaikki hyvä katosi päästäni kahden sekunnin kohtalokkaan hetken ajan. Muslimina hän ei tietenkään tekona hyväksy tätä mutta hän on tietoinen kaikesta vaikeasta elämässäni täällä joten hän ei tuominnut minua ja myöhemmin sanoi ymmärtävänsä minua, siitä että tuskan ja umpikujan edessä ihminen voi kadottaa hetkellisesti kaiken kontrollin.

Kun pääsin oman ihanan lääkärini vastaanotolle, hän oli hyvin ymmärtäväinen. Kerroin että en ollut lähes viikkoon nukkunut juuri yhtään ja sen vähän minkä nukuin näin painajaisia. Siihen päälle rahahuolet, riitaa exän kanssa, huoli miten pärjään lasten kanssa. Kerroin hänelle että en selviä tästä syyllisyydestä. Että en voi hyväksyä että aiheutin lapsilleni tämmöisen huolen ja hädän. Hän sanoi että syyllisyys ei auta ketään. Että hän tietää että olen hyvä äiti lapsilleni ja että hän tietää että lapset ovat minulle maailmassa tärkeintä. Kysyin viedäänkö lapset nyt minulta hän vastasi hyvin topakasti että ei todellakaan. Mutta että varmaankin olen nyt hieman suurennuslasin alla sosiaalitoimen taholta. Ja syyllisyyden hän kehotti heittämään romukoppaan ja keskittymään lapsiin.

Lapset kävivätkin joka päivä minun luona. Sain käydä kävelyllä heidän kanssaan ja viettää aikaa kun he pääsivät koulusta. Pikkuhiljaa pahin syyllisyyden taakka alkoi keventyä.

Mutta mitä menetin lopullisesti tämän myötä. Vanhin tytär ei ole halunnut olla minun kanssani missään tekemisissä enää vuosiin mutta hänen poikansa on ollut paljonkin meillä. Olemme erittäin läheisiä. Tämän jälkeen emme ole nähneet. Hänet kiellettiin minulta. Se on niin kipeä asia että sydän kirjaimellisesti vuotaa verta. On niin ikävä sitä poikaa että en pysty sanoin kuvaamaan.

Tämän myötä menetin myös toiseksi vanhimman tyttäreni. Hänellä oli tuolloin yksi lapsi, nykyisin kaksi. Minulla on siis kolme lastenlasta joita en saa tavata. Pienintä en edes ole nähnyt.

Olen pyytänyt anteeksi niin monta kertaa että en edes jaksa laskea. Olen kuulemma teollani halunnut näyttää että miten vähän lapset minulle merkitsevät. Hakenut huomiota. Se osui. Lapseni ovat minulle timantteja, parasta mitä olen elämässäni saanut. Enhän minä sen kahden sekunnin aikana kerennyt ajatella noin pitkiä lauseita, että haluan satuttaa lapsiani ja näyttää miten vähän he merkitsevät.

Nämä menetykset ovat suurimpia. Tämä on se hinta minkä maksan kahdesta sekunnista. Minun ei anneta koskaan unohtaa sitä. Jos saisin tehdyn tekemättömäksi mutta kun sitä ei saa. En ymmärrä mikseivät kaksi aikuista lastani ymmärrä että näin vaan voi tapahtua. En ole koskaan uhkaillut itsemurhalla enkä ajatellut asiaa ennen tuota tapahtumaa enkä sen jälkeen.

Lastensuojelu on purettu eikä tietääkseni lapsille ole jäänyt traumaa. Asiaahan selviteltiin sosiaalitoimessa ja perheneuvolassa. Luottamus on palautunut. Ei heidän tarvitse pelätä että tekisin enää näin. Minulla on psykiatrisen akuuttinumero liesituulettimessa ja puhelimessa ja olen myöskin käyttänyt sitä jos olo alkaa tuntua liian raskaalta. Turvallista tietää että apua saa 24/7.

Minulla on myös säännöllinen hoitosuhde aikuispsykiatriaan ollut jo monia monia vuosia.

Sydämessäni on pieni kahden tyttären ja kolmen lapsenlapsen mentävä vertavuotava haava. Eikä se umpeudu. Ei ennen kuin saan nähdä heidät. Näillä näkymin se haava pysyy.

Hieman haikein terveisin

Tigermamman