Pienenä prologina seuraavalle postaukselle kerron että en etene missään kronologisessa järjestyksessä, vaan  kerron niistä asioista ja tapahtumista mitkä vaativat ulospääsyä milloinkin. Pyrin käyttämään myös huumoria, mutta jotkut tapahtumat ovat sellaisia joihin ei huumoria yksinkertaisesti pysty yhdistämään.

Elokuu 1991

”Ylös saatanan huora!”Heräsin huutoon ja mies istui hajareisin päälläni. Hän ravisteli minua ja repi sitten ylös sängystä. Olin täysin lamaantunut ja 5kk ikäinen vauvamme heräsi tähän meteliin.

Mies alkoi repiä minua kohti ulko-ovea. Yritin tarrautua ovenpieliin kiinni että hän ei onnistuisi. Mutta olin niin kauhuissani ja suoraan unesta temmattu että en onnistunut. Hän käänsi minut eteensä ja sai tyrkättyä ulko-oven auki ja samalla minut pihalle. Asuimme kolmen rivitalon ryhmässä.

Mies oli täysin sekaisin. Hän tarttui minua rinnuksista ja hakkasi rivitalon seinään. Yritin sanoa hänelle että lopettaa ja päästää minut vauvan luo. Tuskinpa hän edes tajusi sanojani. Yhtäkkiä hän lopetti ja ryntäsi takaisin sisälle ja jätti minut ulos.

Ulko-ovi oli tietenkin lukossa, minä ulkona ja tuo sekopää vauvan kanssa sisällä. Hakkasin ovea ja itkin ja huusin  ja pyysin avaaman oven. Hän vaan huusi että nytpähän  pysyt siellä. En tiennyt mitä tehdä. Huoli vauvasta oli hirveä. Naapurustossa verhot heiluivat mutta kukaan ei tullut auttamaan. Lopulta juoksin erään puolitutun ovelle ja pyysin soittamaan poliisit.

Lähin poliisi sillä käpykylällä oli 30km päässä. Olisi ihme sattuma jos ehtisivät apuun.Palasin omalle ovelle ja hakkasin siihen että pääsisin sisälle. Lopulta ovi aukesi ja pääsin sisälle. Samalla ovenavauksella tuo sekopää paineli pihalle ja ryntäsin vauvan luo jolla ei säikähdystä kummempaa onneksi ollut hätänä.

Tyynnyttelin vauvan takaisin nukkumaan ja yritin itsekin rauhoittua. Aikaa kului varmaan lähemmäs tunti kun ovikello soi ja siellä oli poliisit. Kerroin mitä oli tapahtunut eikä heillä siihen ollut enää mitään tehtävissä. Sanoin että mieheni oli häipynyt tuon episodin jälkeen. En tiennyt minne. Eikä suoraan sanottuna kiinnostanut.

En koskaan saanut selvyyttä miksi tämä kaikki tapahtui. Oletan että osuutta oli muillakin aineilla kuin alkoholilla. Se ei silti tee oikeutta tälle tapahtumalle. Sen jälkeen en koskaan ruvennut nukkumaan ilman että kotiavain oli käsien ulottuvilla.

Seuraavana aamuna lähdin linja-autolla vauvan kanssa vanhempieni luo. Ennen kuin tuo sekopää palaisi kotiin ties missä tiloissa. Ja hän kävi hakemassa meidät takaisin selviydyttyään ja soitettuaan kauniin anteeksipyyntöpuhelun ja lupauksen että koskaan enää tällaista ei tapahdu.Vanhemmilleni en tietenään voinut totuutta kertoa. He ymmärsivät että tulin koska meillä oli joku pieni erimielisyys.

Siinä samalla opettelin itsekin pitämään yllä kulissia. Olin mahdollistaja. En halunnut kenenkään perheessäni tietävän kuinka suuresti olin epäonnistunut. Selittely oli helppoa. Eihän hän työnsäkään puolesta ollut juuri koskaan kotona. Siihen aikaan rekkakuskit pystyivät tekemään työtä usealle työnantajalle ajopiirtureista huolimatta.

Tämän tapahtuman kirjoittaminen sanoiksi ei ollut helppo. Mutta toivon että tämä auttaa minua ja jos joku kanssasisar lukee ja huomaa että katkenneista siivistä huolimatta elämä jatkuu. Ja vielä nousemme kuin Fenix-linnut tuhkasta entistä eheämpänä.

Kun nyt sain auki tämän kirjoittamisen virran, teen vielä toisenkin postauksen tälle päivälle. Otsake katkotut siivet viittaa siihen miten minä olen kokenut siipieni katkenneen.

Lapsena kaipasin huomiota ja hyväksyntää kuten kaikki lapset. Niitä tuli pieninä muruina sieltä täältä ja ne ovat painuneet mieleeni lähtemättömästi. Ehkä se, että sitä ei tullut henkilöltä jolta sitä kaipasin eli äidiltä teki jo ensimmäisen repäisyn siivestä.

Muistan veljeni vaimon joka piti minua sylissään ja puhui minulle kauniisti oli ensimmäisiä muistikuvia henkilöstä joka hyväksyi minut ehdoitta. Muistan kuinka se tuntui hyvälle. Erään kerran kun he olivat käymässä meillä ja veljen vaimon päällystakki oli eteisen naulakossa kääriydyin siihen takkiin ja siinä tuntui hänen tuoksunsa. Sitten takista katkesi raksi jolla takki pysyi naulakossa. Menin paniikkiin ja juoksin piilottamaan takin ulkorakennukseen.Sitten kun he alkoivat tehdä lähtöä ja etsivät takkia katseet suuntautuivat tietenkin minuun.Syyllisyys näkyi tietenkin kilometrin päähän ja kävin hakemassa takin. Selostin että olin pelännyt miten kaikki olisivat vihaisia raksin katkeamisesta. Veljen vaimo ei ollut ollenkaan vihainen vaan lempeästi kertoi että sen voi helposti korjata.

Seuraava muistikuva on ensimmäisen luokan opettajattaresta jonka äiti kutsui kerran meille koulun jälkeen kahville. Koulumatkaa oli vajaa kolme kilometriä. Oli talvi ja opettaja piti minua koko matkan kädestä kun kävelimme. Käsi tuntui lämpimältä ja muistan vieläpä tismalleen millaiset lapaset opettajalla oli.

Toisen luokan keväällä meille kerrottiin että olisi mahdollisuus pyrkiä musiikkipainotteiselle luokalle kolmannesta luokasta eteenpäin. Opettajani oli sitä mieltä että minun kannattaisi pyrkiä sinne. Vanhempani olivat myös sitä mieltä. Niinpä treenasin laulua joka vaadittiin kokeeseen ja jotain en muista mitä. Kesän aikana tuli tulos jossa minut hyväksyttiin. Minulle tuota kirjettä ei näytetty. Äitini sanoi että en päässyt. Ajattelin että se siitä sitten. Kun koulut syksyllä alkoivat ja menin ensimmäisenä päivänä vanhaan kouluuni opettaja kysyi ihmeissään miksi tulin sinne. Hän sanoi että minuthan oli valittu sinne musiikkiluokalle. Kotiin mentyäni tiedustelin asiaa äidiltäni joka sanoi vain että koulumatka olisi käynyt liian raskaaksi. Puoli tuntia suuntaansa bussilla. Enpä usko. Jäin kuitenkin vanhaan kouluun koska asia oli loppuunkäsitelty. Ihmettelen silti vieläkin mikä pointti tuossa jutussa oli.

Harrastin runsaasti liikuntaa ja urheilua ja kilpailinkin jonkin verran hiihdossa ja yleisurheilussa. Menestyinkin joskus ja sain mitaleita ja palkintolusikoita.Muistan erään kesän kun ihan sattumalta pyöräilin koululle ja siellä oli alkamassa yleisurheilukisat. Minulla ei ollut edes kenkiä jalassa. Osallistuin pururadalla juostavaan 800m sekä pituushyppyyn. Voitin molemmat. Tunsin itseni hyväksi edes jossakin jossa kukaan sisaruksistani ei ollut. Toinen rakas harrastus oli lintubongaus johon isäni osti minulle huippulaadukkaat kiikarit joululahjaksi eräänä jouluna. Se tuntui todella hyvältä. Luontoa tarkkailen mielelläni edelleen mutta urheilu jäi vähemmälle sittemmin. Harrastan toki liikuntaa edelleen sen minkä jaksan.

Haaveilin toimittajan ammatista mutta siihen olisi pitänyt käydä lukio jota äitini ei uskonut minun pystyvän käymään koska sisarenikaan ei…..Hän yritti puoliväkisin (lue väkisin) työntää minut 9.luokan jälkeen jollekin kansanopiston hoitoalanlinjalle mutta sillä kertaa pidin pääni ja menin kymppiluokalle ja siitä olen itselleni kiitollinen loppuikäni sillä sain hurjasti korotettua numeroita.

Ehkä moni asia olisi toisin jos olisin uskonut itseeni. En sano tätä sillä että olisin tyytymätön elämääni. Voiko suurempaa rikkautta olla kuin yhdeksän tervettä lasta. Haaveeni oli viisi mutta tällä saralla minulle annettiin melkein puolet lisää.

Äitini yritti ehkä jollakin tasolla hyvittää menneitä. Eihän asioista tietenkään puhuttu koskaan. Sehän kuului asiaan. Mutta auttoihan hän minua monella tapaa niin taloudellisesti kuin muutenkin. Eikä hän koskaan tuominnut ratkaisujani aikuisiällä. Isähän lähti täältä maailmasta seitsemän vuotta ennen äitiä. Kolme päivää toisen tyttäreni syntymän jälkeen. Mutta näistä sitten tuonnempana.

Jälleen yksi päivä illassa lähempänä rakkaani saapumista. Nyt alan keittämään iltakahvia.