Kohelot osa 4: Liettua
Ihan ensimmäiseksi, jos nyt luet tätä, klikkaa sydäntä tuosta yläpuolelta sen merkiksi, että luet. Pieni teko sinulle, suuri merkitys minulle! Kiitos!
Edellistä merkintää kirjoittaessani olin käymässä nukkumaan myrskyn ropistellessa vesipisaroita retkeilyautomme Ykän kattoon. Selvisimme aamuun ilman minkäänlaisia vahinkoja, jo vuosikymmeniä paikallaan seisoneet puut eivät antaneet tuulelle periksi. Myrskystä huolimatta nukuimme todella hyvin ja heräsimme vasta myöhään aamupäivällä. Wifin salasanaa emme tosin koskaan saaneet selville.
Aamupuuron- ja kahvin jälkeen aloimme suunnitella matkan jatkoa. Leirintäalue, jolla yövyimme oli nimeltään Klintis ja puitteiltaan ja tunnelmaltaan aivan ihastuttava, mutta reipas sade ei houkutellut kävelylle meren rantaan tai metsään samoilemaan. Niinpä suuntasimme eteenpäin ilman sen kummempaa suunnitelmaa.
Klintiksen leirintäalueelta Latviasta takaisin asvalttitielle ja kohti Liettuaa.
Matkan varrella totesimme, että suurin osa kommelluksista joihin matkoillamme joudumme johtuu luultavasti siitä, että vain puolet ajasta meillä on jokin matkustamiseen ja yöpymiseen liittyvä suunnitelma. Sen vuoksi päädyimme tälläkin reissulla yöpymään Liettuassa puiston laidalla, ja vaihtamaan sittenkin paikkaa juuri kun olimme käymässä nukkumaan.
Kertauksena: Olemme siis noin kolmekymppinen pariskunta, joka matkailee vasta hankitulla retkeilyautolla ensimmäistä kertaa ulkomailla, tällä reissulla Itä-Euroopassa. Mukana kulkee koira ja kosolti kohellusta.
Klintiksen leirinnästä lähdettyämme pidimme evästaukoa huoltoaseman pihalla ja olimme yhteydessä Liettualaisiin kavereihimme. He olivat itsekin reissussa, joten tapaaminen ei onnistunut, mutta he suosittelivat meille yöpaikaksi Birštonasta, pientä kylpyläkaupunkia Niemen-joen rannalla. Sinnehän me sitten ajelimme aikeissa yöpyä jommallakummalla kaupungin leirintäalueista, taikka puistossa.
Tässä vaiheessa Birštonas:n päällä oli vielä taivaassa aukko.
Kun pääsimme perille, oli sää vielä aurinkoinen, mutta hyvin pian rankka sade saavutti Liettuan viimeisenkin kolkan. Kävelimme hetken joen vartta, kävimme syömässä ja lähdimme etsimään leirintäaluetta. Ajelimme siellä, minne leirintäalue oli kartassa merkitty, mutta mitään leirintäalueeseen viittaavaa ei löytynyt. Alueen nettisivukin oli päivätty vuodelle 2007… Niinpä käänsimme auton ympäri ja palasimme lähemmäs jokea ja paikkaan jossa olimme nähneet toisen retkeilyauton parkissa pienen lammen vieressä.
Jo parkkiin ajaessa lammelle johtava hiekkatie vaikutti pehmentyneen sateessa, mutta pääsimme turvallisesti parkkiin. Kävimme tutkailemassa koiran kanssa tiluksia ja miekkonen kerkesi käydä pulahtamassa lammessakin. Parkkimme läheltä lähti upean näköisiä reittejä kauniiseen metsään, mutta rankka sade ja pimenevä ilta eivät taaskaan houkutelleet tutkimaan ympäristöä sen tarkemmin. Koirakin veti jo kovaa vauhtia autoa kohti, se kun tykkää sadesäästä vielä meitä omistajiaankin vähemmän. Autossa suljimme verhot, ripustimme märät vaatteet kuivumaan ja valmistauduimme yöpuulle.
Sade vain yltyi ja siinä yöpuulle käydessämme mieleemme muistui tapaus edelliseltä viikolta, kun automme upposi puoleen renkaaseen saakka pehmeään hiekkaan. Sillä kertaa apu sekä irrottamista helpottavat laudanpätkät olivat lähellä, mutta täällä vieraassa maassa oli toisin. Aamulla tiedossa olisi hirveä säätö, jos automme yön aikana uppoaisi pehmenneeseen maahan. Päätimme pienen tuumailun jälkeen kuitenkin purkaa lockdownin ja ajaa kuivemmille maille. Hetki oli varmasti juuri oikea, sillä verhojen takaa paljastui jo hyvää vauhtia järkeväksi muuttuva nurmikenttä, ja hiekkatiekin oli pehmennyt entisestään.
Minne päädyimme, sen kerron seuraavassa postauksessa.