Yksi retkeilyauton ja matkailuauton eroista on se, että retkeilyauto on käytännössä kuin pakettiauto, joka on sisustettu matkailuauton varusteilla. Retkeilyauton kuori on peltiä, ja sen kyllä huomaa, kun kirjoittelee blogipostausta myrskyssä keskellä ei mitään Latvialaisella leirintäalueella. Kuulostaa pitkälti siltä, kuin auton päälle heiteltäisiin pieniä kiviä. Olemme pysäköineet tietenkin puun alle, ja voi vain toivoa, ettei melko rankka tuuli kaada mitään elollista tai elotonta automme päälle tai mielellään edes välittömään läheisyyteen.

Edellisessä postauksessa kirjoittelin ensimmäisen ulkomaan karavaanimatkamme ensimmäisestä vaiheesta, eli laivareissusta. Nyt on vuorossa seuraavat 200 kilometriä ja se, kuinka vihdoin saimme automme parkkiin ja sähköpiuhan päähän.

Matkamme lopullinen päämäärä on entinen lyhytaikainen kotimaamme Puola, ja sinne pääsee parhaiten Baltian läpi. Olin jo etukäteen surffaillut meille lupaavan kuuloista camping-aluetta Latviasta, ja sinne suuntaan lähdimme Tallinnan satamasta navigaattorin avulla suunnistamaan. Kun Tallinnan keskustan alueelta pääsee ulos, on Baltiassa erittäin helppo ajaa, sillä hyvin pitkiäkin matkoja pääsee suoraa tietä. Liikennekulttuuri on varsin tolkullista ja nopeudet maltillisia, sillä tiessä on vain yksi kaista kuhunkin menosuuntaan. Tallinna ja Pärnun väliin tosin rakennetaan moottoritietä, eikä sekään mikään huono juttu ole, sillä raskaampaa liikennettä oli ainakin näin torstaina alkuillasta liikkeellä paljon. Siellä seassa köröttelimme Ykä-retkeilyautollamme suomenlipputarrat auringossa välkehtien.

Ei se rennoin kuski. Kädet varttia vaille kolmessa ja katse tiessä.

Oltiin jo etukäteen miekkosen kanssa puhuttu, että minäkin vihdoin kiipeäisin Ykän rattiin. Kun edessä oli vain suoraa baanaa, vaihdoimme kuskia ja minä pääsin ensimmäistä kertaa Ykän puikkoihin. Ei ollut ihan helppoa, korkea auto otti kovasti tuulta ja tuntui, että kaistassa ei leveys riitä. Tosiasiassa Ykä ei ole normaalia pakettiautoa leveämpi. Menestyksekkäästi ajelin Viron ja Latvian välisen rajan yli, joten jo nyt voin kertoa ajaneeni Ykällä jo kahdessa maassa.

Kuskin vaihdon ja kauppareissun jälkeen aloimme lähestyä Google Mapsin meille osoittamaa määränpäätä. Jos jotain olen auton kyydissä matkustaessani oppinut niin sen, että Google Maps järjestää reittiin aina yllätyksiä. Tälläkin kertaa tuo karttapalvelujen kuningas kehotti meitä kääntymään risteyksestä, joka johti ensin väärälle leirintäalueelle, joka oli kiinni, ja sen jälkeen uskomattoman kauniin auringonlaskun ääreen. Lyhyen kuvaushetken ja hengen haukkomisen jälkeen jatkoimme yhden auton mentävää ”mökkitietä” eteenpäin. Oikeastaan yksi parhaista matkustamisen elämyksistä on eksyminen: Eksyessä pääsee paikkoihin ja sellaisten näkymien äärelle, joita ei ole osannut edes etsiä.

Aurinko laskee itämereen ja värjää taivaan.

Kuuluisan ”ei se ainakaan täällä ole” –lausahduksen jälkeen tupsahdimme etsimäämme leirintään, joskin ikään kuin takaovesta. Ei mitään uutta koheloille.

Jatkoimme tietä pitkin kunnes löysimme Administracja-kopperon. Kello oli tässä vaiheessa jo melkein 11 illalla ja kopista koputtelemani miespuolinen työntekijä ei puhunut kanssani sanaakaan samaa kieltä. Hetken ihmettelyn jälkeen kaivoin esiin translatorin ja tämän nerokkaan sovelluksen avulla kommunikoimme, tosin edelleen niin ontuvasti että meinasin jo pariin otteeseen luovuttaa. Lopulta seisoskelimme nuoren miehen kanssa pihalla ihmettelmässä sähköpistoketta, kun paikalle saapui juoksujalkaa yöpuvun housuihin sonnustautunut englantia puhuva taivaanlahja. Rahat käteen, auto parkkiin ja piuha pistokkeeseen: Koheloiden ensimmäinen yö campingissa toteutuisi sittenkin.

Kävimme vielä kolmikkona kävelemässä meren rannassa, kunnes pakenimme yltyvää sadetta takaisin autolle. Wifin salasana jäi selvittämättä, mutta toivottavasti se selviää vielä myöhemmin.