Voiko yksinäisyyteen kuolla?

Lauantaina kirjoittelinkin, että vietin perjantaita läksiäisiä työpaikallani. Olin kaksi vuotta töissä sosiaalialan järjestössä, HelsinkiMissiossa. HelsinkiMissio tekee työtä senioreiden, nuorten, lapsiperheiden ja erityisryhmien parissa sekä ammattiauttajien että vapaaehtoistoiminnan voimin.

Järjestön tärkein tavoite on yksinäisyyden vähentäminen yhteiskunnassa, oli sitten kyseessä 90-vuotias, yksinhuoltajaäiti tai nuori. Omassa työssäni kuulin päivittäin senioreiden tarinoita ja avunpyyntöjä. Itse olin, ja olen edelleenkin, yllättynyt siitä, kuinka moni tässä maassa on niin toivottoman yksin. Helsinki on pullollaan yli 60-vuotiaita ihmisiä, joilla ei ole  välttämättä ketään kenen kanssa jutella tai kuka voisi auttaa.

Kuvittele, miltä tuntuu kun kevätaurinko paistaa ikkunan takaa, mutta et itse pääse ulos, koska ulkorappusissa ei ole kaidetta ja pelkäät kaatumista. Tai kun joudut ruokakaupassa jättämään maitolitran ostamatta, koska et jaksa kantaa sitä kotiin. Erilaisia pieniä ja isompia esimerkkejä olisi satoja ja taas satoja. Ja jokaisen esimerkin takana on oikea ihminen.

HelsinkiMission kautta toimii satoja vapaaehtoisia, jotka haluavat auttaa apua tarvitsevia. Omalla ajallaan ja maksutta. He toimivat Aamukorvina, ryhmänohjaajina, tukihenkilöinä ja keikkalaisina. Kansalaistoiminnasta on kasvanut vuosien saatossa yksi järjestön näkyvimmistä toiminnan muodoista ja uusia vapaaehtoisia hakeutuu toimintaan jatkuvasti.

Kun kaksi vuotta sitten HelsinkiMissiossa alotin, en osanut kuvitellakaan kuinka tärkeiden asioiden puolesta järjestössä työskennellään ja miten hyvin ja ammattimaisesti työtä tehdään. Nämä vuodet ovat todella pistäneet myös minut miettimään yhteiskuntamme eriarvoisuutta ja järjettömyyttäkin. Uskotteko, että useilla apua pyytävillä senioreilla saattoi asua useitakin lapsia samassa kaupungissa, mutta heillä ei ollut aikaa tai halua auttaa. Usein vanhemmat eivät kehdanneet häiritäkään soitoillaan kiireisiä lapsiaan ja kokivat olevansa vain taakaksi sukulaisilleen.

”Kadonnut tytär. Nähty viimeksi palaverissa, aamuruhkassa, lasten harrastuksissa, oravanpyörässä. Löydettäessä pyydetään olemaan yhteydessä äitiinsä”

Kuinka usein sitä itsekään tulee soiteltua omille isovanhemmille tai vanhemmille? Liian harvoin. Aina on muka kiire, eikä ole edes mitään erikoista kerrottavaa. Mutta ei kai sitä joka kerta tarvikaan olla maailmoja mullistavia uutisia. Ja kiirekin on nyt aika naurettava syy. Mihin tässä muka on kiire? Eläkkeellekkö? Siihen taitaa olla vielä rapiat 40 vuotta aikaa ja sen jälkeen on turha alkaa kaivella mummon numeroa puhelimesta, että nyt minäkin ehdin juttelemaan, mitäs sinulle kuuluu?

Entäs sitten niissä arjen pienissä askareissa auttaminen? Aina ei tarvitse olla verisukulainen, että voi tarjota apua kauppakassin kantoon.  Tälläkin hetkellä  Helsingissäkin toipuu kymmeniä, jos ei satoja, raajansa liukkailla katkaisseita ihmisiä. Eräs kipsi kädessä oleva rouva  soitti ja kertoi, kuinka ei itse uskalla pyytää apua muilta kaupassa, ettei vain ole vaivaksi. Mutta jos joku tarjoutuisi nostamaan sen leipäpussin alahyllyltä ostoskoriin niin sillä pelastuisi koko viikko!

Aina ei tarvita järjestöä tai muuta tahoa väliin, että uskaltaa kysyä josko voisi olla avuksi. Vastaus on melko varmasti hyvin huojentunut kyllä!

Tiia

P.S. ex-työkaiffarit; tämä juttu on kiitos teille! Mulla pyyhkii hyvin, pääsin jo leipomishommiin toisena päivänä :)

*Kaikki kuvat HelsinkiMission kampanjakuvia vuosien varrelta.