Uuden opettelun hankaluus.
Esikoisen kanssa ollaan nyt viime ajat taisteltu pyöräilyn kanssa. Kaiken uuden opettelu on ollut jo ihan pienestä pitäen välillä vaikeaa ja vaatinut paljon aikaa. Kävelemäänkin opittiin vasta 1,5 vuotiaana. Uudet asiat yleensä aiheuttavat joko pakokauhun valtaisen paniikkireaktion tai sitten totaalikieltäytymisen ja tavaroiden paiskomisen. Apupyörien kanssa polkemista harjoiteltiin kaksi kesää ennen kuin se alkoi sujumaan. Sitä ennen pyörää ongittiin milloin ojasta ja milloin tienpientareelta, kun tempperamenttinen tyttö hermostui ja lähti juoksemaan karkuun. Omat hermot olleet välillä ns. kovilla. Omat hermot ei tahdo millään kestää pienen raivareita ja moneen otteeseen äitikin on hetkeksi lähtenyt jäähylle.. Sama ongelma on ollut luistelun, hiihdon ja uimisen kanssa. Luistelu ja hiihto näistä jo sujuu, hirveän taistelun jälkeen tosin. Myös auttoi asiaa, kun päiväkodissa pääsi harjoittelemaan. Huomasi ettei muutkaan täysin osannut. Kahden samanlaisen tempperamentin kohdatessa rytisee aina. Sisälläkin melkein päivittäin jostain asiasta. Muistuttaa kovasti omaa suhdetta omaan isääni. Varsinkin vanhempana pystyi hyvin helpolla saamaan kunnon sodan käyntiin kotona. Välillä tarkoituksellakin, toisinaan vahingossa. Odotan innolla esikoisen murrosikää siis.
Takaisin kuitenkin tämän hetkiseen ongelmaan. Tällä hetkellä pyöräily sujuu jo erilaisilla alustoilla apupyörien kanssa. Hiekkatiet olivat vielä alku vuodesta ehdoton ei. Sinne ei menty, pyörä ei liikkunut senttiäkään. Pelotti, oli vaikeaa, sattui ja muita vastaavia argumentteja kuultiin jatkuvasti. Siitä on nyt kuitenkin päästy yli. Viime kesänä ajettiin alkukesä vain tasaisella, koska alamäissä tyttö kiihtyi paniikkitilaan, jossa huuto oli järetöntä, kaatuminen ja auton alle jääminen pelotti. Sekin pelko on nyt selätetty. Itsestä tuntuu vain välillä haastavalta yrittää houkutella ja rohkaista pientä. Omasta mielestä järjettömien pelkojen syntyperiä en edes tiedä. Hienomotorisesti ja sanallisesti lahjakas tyttö ei voi sietää sitä, ettei jotain osaa heti. Karkeamotorinen on tullut koko ajan hieman perässä ja sekös ärsyttää. Jotain vinkkejä voisin haluta, miten tästäkin seuraavasta etapista selvitään. Tänään siis ruuvailin apupyörät pois pyörästä. Jo pelkästään se sai aikaan totaalikieltäytymisen edes istua pyörän satulassa. Ei, ei ja ei. Ei edes paikallaan halua istua pyörän selässä. Huutaa ja polkee jalkaa. Naapureille taas vihdettä iltapäiviin, kun tätä lähdetään harjoittelemaan. Ehkä meditoin itseni nyt johonkin super-zen-tilaan ja yritän ohjata pientä pelokasta. Univelkaisena nuoremman huutaessa rintarepussa tän zen-tilan saavuttaminen välillä tosin hieman hankalaan. Toivottavasti kesän loppuun mennessä alkaisi jo sujumaan. Sitten voitasiin aloittaa uintiharjoitukset, jeee. Siitä lisää ehkä myöhemmin. Olisi hirveän paljon helpompaa vaan ulkoistaa kaikki tällainen toiminta jollekin lujahermoiselle ammattilaiselle.
