Kun on oikein pieni.
Hannele Huovin runo ”Kun on oikein pieni” saa vieläkin vedet silmiin. En vieläkään osaa päättää onko se kaunis ja lohdullinen vai äärimmäisen surullinen. Luin sitä moneen otteeseen sairaalajakson aikana ja mielestäni se sopi tilanteeseen hyvin. Pääsimme siis jatkohoitoon Jorviin ennen joulua. Kävimme tutustumassa osastoon ennen varsinaista siirtoa. Lastenklinikalla meillä oli vielä hoitopalaveri hoitajan ja lääkärin kanssa, missä käytiin läpi jo tapahtuneet asiat ja mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Tutustumisen jälkeen omaa mielenrauhaa alkoi jäytämään tieto, että pieni joutuu olemaan huoneessa ilman jatkuvaa valvontaa. Hänet on tietenkin kytketty valvontamonitoreihin ja joku tulee paikalle, jos jokin hätä on. Mutta silti. Muuttopäivänä menimme valmiiksi jo odottamaan osastolle pikkuista. Siirtopäivät ovat kuulemma aina rankkoja ja sen vuoksi annettiin pienen vain levätä tämä päivä. Isoin muutos heti alkuun oli pääsy avosänkyyn pois keskoskaapista. Sängyn päällä oli vielä alkuun lämpösäteilijä, jottei muutos olisi liian raju. Kun osastolle oltiin kotiuduttu, tuli itselle olo, että kaikki menee varmasti yhtä hyvin kuin aiemminkin.
Heti seuraavana päivänä pääsimme jo harjoittelemaan pullosta syömistä. Tähän asti kaikki ravinto oli mennyt nenämahaletkun kautta. Jatkossakin suurin osa ravinnosta meni sitä kautta, mutta koko ajan voimien lisääntyessä pyrittiin siihen, että mahdollisimman paljon syö ruokaa itse. Myös imetystä ruvettiin harjoittelemaan, mutta kovasta yrityksestä ja ohjauksesta huolimatta homma ei lähtenyt vielä rullaamaan, joten jatkoin pumppaamista. Imetin esikoista, joten toiveena oli, että saisin imetettyä häntäkin.Tytön vahvistuessa ryhdyttiin vähentämään lisähappea vähän kerrallaan ja pitämään taukoja. Tauot ajoitettiin yleensä kenguruhoidon yhteyteen ja oli ihana pitää vauvaa sylissä ilman suhisevia letkuja. Vauvan hoito alkoi myös muistuttaa enemmän täysiaikaisen vauvan hoitoa. Pääsimme pesemään pyllyä lavuaariin ja lappupesuja tehtiin enää harvoin vuoteessa. Vauvan käsittely oli vieläkin hieman pelottavaa pienen koon takia. Mutta nopeasti siihen tottui ja uskalsi jo itsenäisesti nostella vauvaa sängystä syliin ja hoitaa pesut. Silmälääkärinkontrollit sekä aivojen ultratutkimukset jatkuivat samalla tavalla kuin Lastenklinikallakin. Joka kerta oli ihana kuulla, ettei mitään huolestuttavaa löytynyt.
Kotona esikoinen odotti jo malttamattomana pikkusiskoa kotiin. Influenssasulku tuli osastolle joulua ennen ja sen jälkeen ei vauvaa päässyt vieraat katsomaan. Paino nousi hyvin ja pikkuhiljaa ryhdyttiin jo odottamaan kotiutumista. Vihdoin uskalsi jo ostaa sängyn ja muut vauvan tarvikkeet kotiin. Kaikki hankinnat oli vielä tekemättä, muutamia vaatteita vain ostettu. Itselleni oli alusta asti tärkeää pukea vauva omiin vaatteisiin jo osastolla ollessa. Pieniä asioita, mutta siinä ympäristössä ne tuntuivat isolta, tuli jotenkin kotoisampi olo. Oli ihana huomata, että yhtäkkiä koon 42 body ei enää pyörinytkään päällä vaan pikkuinen alkoi jo täyttämään sitä. Lopulta ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen lääkäri alkoi puhua kotiin pääsystä. Vaikka ajatus tuntui toisaalta äärimmäisen pelottavalta, niin silti sitä hetkeä oli odotettu kauan.
