Pelko.

Oltiin pitkä viikonloppu vanhempieni luona vierailulla. Vaikka onkin ihana päästä välillä pois koti ympyröistä, niin silti helpotus päästä kotiin takaisin omiin rutiineihin. Joudun välillä tekemään itseni kanssa töitä, että uskallan antaa pikkuisen toisen hoitoon. Tällä kertaa oli jo helpompaa kuin viimeeksi. Vaikka kyse onkin omasta äidistä, joka on kolme lasta kasvattanut ja ollut todella vahvasti mukana esikoisen hoidossa alusta asti. Nyt vaan en millään uskaltaisi. Uskalsin silti. Ja teki hyvää. Varsinkin itselleni. Huomasin, että homma toimii ja kaikki on hyvin. Aloin miettimään myös kaikkia muitakin pelkoja, mitä varsinkin tähän raskauteen ja vauva-aikaan on liittynyt.

Ensimmäinen lapseni syntyi reilu kuusivuotta sitten. Tein raskausaikana päätöksen, etten halua tietää synnytyksestä etukäteen muuta kuin pakollisen. Koko raskaus sujui hyvin, liitoskivut vain vaivasit viimeisen kaksi kuukautta. Synnytys sujui hyvin, alateitse syntyi terve tyttö vauva rv 38+2. Synnytys kesti vain kolme tuntia. Olin myös tullut raskaaksi melko nopeasti, kun vauvaa ryhdyimme suunnittelemaan. Esikoisen syntymän jälkeen heräsi epäily Downin syndroomasta. Vauvasta otettiin verikokeet, joiden tuloksia odotimme kolme kuukautta. Tämä aika oli aikamoista tunteiden vuoristorataa. Oli ahdistavaa elää epätietoisuudessa. Lopulta vastaukset tulivat. Lääkäri kertoi meille sen, minkä olimme itse jo osanneet aavistaa. Meillä on täysin terve tyttö. Tämä kaikki jätti kuitenkin pienen pelon jonnekin takaraivoon ja meillä ei ollut heti kiirettä hankkia toista lasta.

Reilun kahden vuoden jälkeen alkoi ajatus toisesta lapsesta tuntua hyvältä ja päätimme yrittää. Tätä yritystä kesti kolme vuotta. Syytä ei löytynyt siihen, miksi raskaustesti näytti kerta toisensa jälkeen negatiivista tulosta. Lopulta tärppäsi. En uskaltanut iloita. Meni kuukausi ja sitten toinen. Sitten aloin oksentamaa. Oksensin kaksi viikkoa aamusta iltaan. Sitten vain aamuisin ja lopulta iltaisin. 1,5 kk jälkeen alkoi helpottaa. Olo tuntui hyvältä. Vatsakin vähän jo pyöristyi, ainakin omasta mielestä. Sitten alkoi verinen vuoto, syytä siihen ei löytynyt. Kaikki vaikutti olevan hyvin. Tämän jälkeen alkoivat supistelut. Jäin sairaslomalle töistä. Supisteluja tuli lähes päivittäin. Terveyskeskuslääkärin mukaan ei ollut syytä huoleen. Lopulta pääsin jatkotutkimuksiin ja siitä sitten edelleen vuodelepoon Naistenklinikalle. Jo alusta asti läsnä oli ollut pelko siitä, ettei lapsi selviä. En missään vaiheessa ollut nauttinut raskaudesta. Pelkäsin jatkuvasti, että jotain pahaa tapahtuu.

Lopulta lapsi syntyi. Tuntui pahalta olla helpottunut siitä, että puoli vuotta kestänyt kipu ja pelko oli nyt loppu. Enää kaikki ei ole pelkästään itsestäni kiinni. Joku muu pitää huolen siitä, että lapsi selviää. Vastuu ei nyt ole minulla. Silti pelkäsin. Pelkäsin koskea lasta, joka näytti niin hauraalta. Pelkäsin, että seuraava apnea on taas sellainen mihin on puututtava. Pelkäsin, että lapsi saa jonkin tulehduksen. Pelkäsin, että lapsella on kipuja, joita ei osata tunnistaa. Pelkäsin pitää vauvaa kengurussa, koska pelkäsin, että hänellä on siinä paha olla jatkuvan kiemurtelun ja sykelaskujen vuoksi. Pelkäsin mahdollisia aivoverenvuotoja, silmäsairauksia ja hengitysongelmia. Näin painajaisia, joissa pudotin lapsen ja tai aiheutin muutoin vaaratilanteita. Lopulta en vaan enää jaksanut. Romahdin täysin ja itkin illan sängyssä. Seuraavana päivänä nousi kuume. Jälkikäteen veikkaan, että tämä oli oman kropan keino viestittää ottamaan rauhallisemmin. Meni viikko, etten päässyt flunssan takia katsomaan vauvaa. Mies kävi ja lähetti valokuvia. Kun lopulta pääsin katsomaan vauvaa, huomasin, kuinka hän oli kasvanut. Vieläkin pelotti, mutta pelko ei enää ollut se hallitseva tunne.

Loppu sairaala-aika sujui hyvin. Itsevarmuus lapsen käsittelyssä kasvoi ja kaikki sujui jo hyvin itsenäisesti. Sitten päästiin kotiin. Ensimmäiset yöt tuijotin kätkythälyttimen vihreää vilkkuvaa valoa. Silti kävin välillä tarkistamassa, että vauva varmasti hengittää. En suostunut lähtemään vauvan kanssa kahdestaan autolla minnekään, koska en pystynyt tällöin tarkkailemaan hengittääkö vauva. Sen verran hysteerisenä alussa vissiin hengitystä vahtasin, että nykyään esikoinen ilmoittaa takapenkiltä säännöllisin väliajoin ”sisko hengittää hyvin”. Ensimmäinen pieni nuha sai taas hysteerisenä tarkkailemaan hengitystä. Yöllä heräilen vieläkin pieneenkin rohahdukseen ja käyn tarkistamassa, että kaikki on hyvin. Kätkythälytin on hälyttänyt muutaman kerran yöllä. En edes ole tiennyt pääseväni niin nopeasti sängystä ylös. Hälytyksien syy ei ole selvinnyt, ehkä vain myllännyt itsensä liian kauas sensorista. Jokaisella kerralla vauva ollut heräteltävissä ja virkeä tapahtuneen jälkeen. Ehkä vähän säikähtänyt äidin sekoilusta.

Menettämisen pelko on siis hyvin paljon voimakkaampi tämän juniorin kohdalla. Varmasti tämä tunne muiden mukana helpottaa ajan kanssa. Uskon, että tämä kaikki liittyy tuohon rankkaan alkuun, jolloin mentiin päivä kerrallaan ja toivottiin parasta. Nyt vain pitäisi luottaa siihen, että pikkuinen on taistellut tiensä jo tähän asti, niin kyllä me selvitään kaikesta muustakin.