Ajattelin muutaman postauksen verran palata sairaala aikaan. Viime viikkoina nuo ajat ovat jostain syystä taas nousseet mieleen yhä uudelleen ja uudelleen. Silloin aiemmin työnsin vaan jotkin tunteet jonnekin mielen perukoihin, jotta jaksaisin itse. Aikamoista vuoristorataa nuo muutama kuukaisi tosin oli silti. Ja on vieläkin. Vaikeeta. Tai ainakin huomattavasti vaikeampaa kuin mitä esikoisen kanssa. Tuskin kukaan osaa varautua etukäteen mitä kaikkea ennenaikaisen vauva syntyminen tuo tullessaan. Jo suurinosa siihen liittyvistä sairauksista ja mahdollisista ongelmista oli sellaisia mistä ei aiemmin ollut edes kuullut, saati sitten kaikki tunteet mitä se toi mukanaan. Oma riittämättömyys ollut aika vahvasti pinnalla. Sekä epäonnistuminen naisena ja äitinä. Sitä on miettinyt monesti, että miksi näin kävi. Vaikeinta tässä ehkä ollut myös se, että mitään selvää syytä ei koskaan löytynyt. Toisaalta se on myös hyväkin asia, lapsella eikä itselläni ollut mitään hätää ennenaikasta syntymää lukuunottamatta.

Meidän pieni tyttö siis syntyi estelyistä huolimatta raskausviikolla 27+1. Tätä edeltävästi olin naistenklinikalla vuodelevossa kaksi viikkoa. Jouduin sairaalaan aika yllättäen. Supistelut ja vatsakivut olivat alkaneet kylläkin jo elokuussa ja olin jatkuvasti sairaslomalla. Tästä huolimatta koin ettei kipua ja huoltani otettu tosissaan. Lääkärit kirjoittivat sairaslomaa sen enempää tutkimatta tai lähettämättä lisätutkimuksiin. Viimeisen kerran terveyskeskukseen mennessäni lääkäri sentään konsultoi Jorvin lääkäriä ja pääsin sinne lisätutkimuksiin, joissa huomattiin kohdunkaulan lyhentyneen jo puoleen. Tästä lähdinkin suoraan ambulanssilla Naistenklinikalle. Sängyssä maatessa ensimmäisenä iltana päällimmäisenä huolena oli vauvan hyvinvointi, mutta mahassa tuntui kaikki olevan hyvin. Sain supistuksiin estolääkettä ja supistukset loppuivat. Vauvan sydänkäyriä seurattiin tarkkaan eikä niissä näkynyt mitään huolestuttavaa. Myöskään itselläni ei ollut mitään hätää. Syytä supistuksille ei löytynyt. Levosta ja lääkkeistä huolimatta viikon jälkeen tilanne oli edennyt taas hieman. Lastenklinikalta kävi lääkäri juttelemassa ja kertomasta keskosen hoidosta ja keskosuuteen liittyvistä liitännäissairauksista. Keskustelu rauhoitti omaa mieltä ja en osannut vielä edes ajatella, että lapsi oikeasti olisi syntymässä vielä. Pienet liikkeet olivat vasta muutama viikko sitten alkaneet tuntua mahassa ja maha oli vasta hieman pyöristynyt. Synnytys tuntui todella kaukaiselta asialta. Vaikeinta sairaalassa olossa oli yksinäisyys. Vaikka mies kävi päivittäin ja esikoinenkin muutaman kerran viikossa, ei nämä vierailut kestäneet muutamaa tuntia pidempää. Yöt olivat katkonaisia ja välillä tuntui, että seinät kaatuvat päälle. Ulkona satoi ensilumi, jota tuijottelin haikeana ikkunasta. Tuleva pelotti ja monet itkut tuli itkettyä. Itkin yksinäisyyttä, epäoikeudenmukaisuutta, kipua ja pelkoa, siis kaikkea mahdollista. Jossain vaiheessa tuntui, että kyynelvarastot on jo käytetty seuraavaksi kahdeksi vuodeksi ainakin jo loppuun. Sängyssä maatessa vanha selkävaivakin alkoi muistutella olemassa olostaan ja olo oli todella tukala. Tunsin olevani henkisesti jo ihan loppu tässä vaiheessa ja mietin miten jaksaisin maata sängyssä vielä pidempää. Halusin vain kotiin. Lopulta sielä sängyssä ei sitten tarvinnutkaan maata enää kauaa vaikka kaikesta huolimatta se toiveena olisi ollutkin. Marraskuisena aamuna syntyi pieni punainen ja nukan peittämä tyttövauva, joka omasta mielestäni näytti vastasyntyneeltä koiranpennulta. Pienen, hennon rääkäisyn jälkeen kätilö kietoi hänet pyyhkeeseen ja vei toisessa huoneessa odotellevalle lastenklinikan hoitotiimille. Jäimme mieheni kanssa synnytyssaliin odottamaan, milloin vauvaa lähdettäisiin siirtämään vastasyntyneiden teho-osastolle. Mieheni lähti mukaan siirtoon ja lähetti minulle ensimmäisen kuvan, missä vauva oli pakattu lämpöpeitteisiin, vain silmät ja nenä olivat näkyvillä. Jäin yksin huoneeseen. Pahinta kaikessa oli, kun ei saanut omaa lastansa syliin. Mietin miten se äskeinen pieni ihmisen alku voisi koskaan selvitä.

Illalla pääsin katsomaan vauvaa ensimmäisen kerran, matka käytäviä pitkin Lastenklinikalle tuntui todella pitkältä. Perillä vauva näytti vielä pienemmältä kuin muistin, itkin koko ajan teholla ollessa ja hädintuskin uskalsin koskea vauvaa. Hän näytti niin pieneltä ja hauraalta kaikkien letkujen keskellä. Ensimmäiset kaksi viikkoa olivat vaikeimpia, sen jälkeen alkoi itselläni luotto kasvamaan siihen, että kyllä tästä selvitään. Tutkimme pientä vauvaa ja ihmettelimme kuinka täydellinen se voi olla pienistä viikoista huolimatta. Muistan, kun näin ensimmäistä kertaa hänen korvansa pipon alta. Korvanlehti näytti ihan oikean muotoiselta, mutta siitä puuttui vielä rusto. Korva oli siis sellainen pieni lärpäke. Jostain syystä mieleeni tuli Dumbo. Jo alusta asti oli sanottu, että monesti tulee takapakkia jossain vaiheessa. Aina hyvien uutisten jälkeen aloin hysteerisenä pelätä huonoja uutisia. Loin itselleni hirveitä kauhuskenaarioita ja näin mitä järkyttävämpiä painajaisia. Useimmiten toistui uni, jossa vahingossa olen vienyt vauvan pyykkien mukana kotiin ja laittanut pesukoneseen. Paniikissa sitten huomaan vauvan pyörivän pyykkien mukana koneessa. Mieheni yritti parhaansa mukaan rauhoitella, mutta lopulta vain aika auttoi. Olen itse aika tunteellinen ihminen ja tunteet heittelehtivät laidasta laitaan normaalistikin aikamoisella vauhdilla. Puoliso ei aina kestänyt mukana kaikissa ailahteluissa. Toisinaan on todella raivostuttavaa kuinka järkevästi ja rauhallisesti hän kaikkeen suhtautui. Toisinaan räjähdin jo ihan sen takia, kun en vain voinut ymmärtää miten itse olin ihan hajalla ja toinen vaikutti siltä, ettei mikään ollut hätänä. Toisaalta mietin sitäkin miten perhe-elämä olisi pyörinyt, jos kumpikin olisimme sekoilleet samalla intensiteetillä samaan aikaan..

Kävimme päivittäin jompikumpi klinikalla vauvan luona. Luotimme siihen, että vauvalla on kaikki hyvin osaavan hoitohenkilökunnan luona vaikka emme itse olleetkaan jatkuvasti paikalla. Tärkeintä oli kuitenkin arjen pyöriminen ja esikoisen hyvinvointi. Esikoinen jatkoi totutusti päiväkodissa ja pyrimme siihen, että iltaruokaan mennessä olisimme kaikki kotona. Esikoinen myös hienosti käsitteli juttua leikeissään ja keskustelimme asiasta hänen kanssaan niin paljon kuin hän halusi. Kuusivuotias kuitenkin jo aika paljon asioita ymmärsi ja halusi tietää. Monesti itkin aamulla bussissa matkalla sairaalaan ja illalla bussissa matkalla kotiin. Tunsin olevani aina väärässä paikassa. Kun oli sairaalassa, tunsin, että pitäisi olla kotona ja sitten toisinpäin. Hirveän raskas ja kuluttava ajatusmaailma, josta oli todella vaikea päästä eroon. Sain itseni pidettyä kasassa osastolla istuessa, mutta viimeistään ulko-ovella kaikki tunteet yleensä vyöryivät päälle. Saimme miehen kanssa hyvin puhutta asioista ja tämä on ehkä suurin syy siihen, että selvisin koko ajasta ilman mitään isompaa romahdusta. Ristiriitaiset tunteet vaivasivat muutenkin koko sairaalajakson ajan. Pidimme vauvaa kengurussa päivittäin. Vaikka läheisyys vauvan kanssa oli ihanaa ja pienen nuuhkuttelu parasta, mitä siinä vaiheessa tiesi, välillä ahdisti hurjasti ottaa pieni syliin. Vauva ei aina viihtynyt sylissä ja oli todella raskata seurata jatkuvia sykkeen laskuja ja pieneen ähinää ja kiemurtelua sylissä. Toisinaan näistä kengurukerroista jäi itselleni todella huono ja ahdistava olo. Jotkut hoitajat tämän ymmärsi, toiset taas tuntuivat vain painostavan ottamaan vauva syliin. Pumppasin vauvalle kotona maitoa, jonka hän sain nenämahaletkun kautta. Tuntui tärkeältä tarjota vauvalle sentään ravintoa, kun en ollut pystynyt häntä edes pitämään mahassa tarvittavaa aikaa. Monesti itkeä tihrustin kotona ja pumppasin maitoa. Mietin,että mitäköhä järkeä tässäkin sitten on. Ja vaikka vauvan luona oleminen ja hänen hoitamisensa oli ihanaa, toisinaan aamuisin en olisi millään jaksanut lähteä. Olisin vain halunnut jäädä kotiin. Oikein odotin niitä päiviä, kun ei vain tarvitsisi lähteä mihinkään, jos ei halua. Onneksi mies kävi välillä yksinään vauvan luona ja sain pitää ns. vapaapäivän. Ja tietenkin sekin tuntui väärältä. Onnistuin viimeistään noiden muutaman kuukauden aikana, mitä vauva vietti sairaalassa tekemään itsestäni oikein itsesyyllistämisen mestarin. Ei varmaan ollut yhtään asiaa mistä en olisi tuntenut huonoa omaatuntoa noihin aikoihin. Ja huomaan, että tuo sama vaihe on jäänyt vähän päälle vieläkin. Kaikesta huolimatta vauva kasvoi sekä vahvistui ja niitä takapakkeja ei ainakaan toistaiseksi ollut tullut. Lopulta pääsimme siirtymään vielä lähemmäs kotia jatkohoitoon Jorviin joulukuun puolivälissä. Se toi taas mukanaan uusia huolia ja murheita pyöriteltäväksi omassa päässä..