Olen aina rakastanut matkustamista, lentokoneissa jaettavia ohuita, mutta lämpimiä vilttejä, kosteampaa ilmaa lähellä päiväntasaajaa sekä hiusten läpi virtaavaa tuulta. Toki jälkimmäinen onnistuu suomessakin, mutta marraskuun jäähileiden sekainen ilma ei onnistu tuottamaan hakemaani euforiaa. 

Muutama vuosi sitten lähdin kaverini kanssa ensimmäisen kerran ulkomaanmatkalle ilman vanhempia. Se kaveri oli netistä ettinyt jonkun halvan hostellin Berliinin laidalla, jonne sitten päädyttiin. Kun me saavuttiin sinne kolmelta yöllä, kukaan meidän 12 hengen huoneessa ei ollut nukkumassa. Hostellille johtava katu haisi ruoholta, viereisen punkan jakava pariskunta kikatti joka ilta myöhään yöhön ja kolmantena yönä alapunkan nainen ojensi mulle joitan pillereitä, joita en koskaan viitsinyt maistaa. Pari kertaa tekstasin äidille kertoakseni, että paikka vaikutti hämärältä, se vastasi päivän myöhemmin kissakuvilla. 

Solmittiin hostellissa kuitenkin ystävyys yhden pojan, S:n kanssa. Se kulki meidän kanssa pitkin Berliinin öisiä katuja ja juotiin yhteisiä oluita. Yhtenä iltana me päädyttiin istumaan Spreen laidalle. Olin ottanut kengät pois ja uitin jalkoja ruskeassa vedessä. Kädessäni oli yksi illan viimeisistä oluista. S katseli mun vedessä leikkiviä jalkojani ja kysyi sillä äänensävyllään, jolla sillä oli tapana puhua, josta ei ihan erottanut oliko se tosissaan vai sarkastinen: ”Should we go swimming?”

Käänsin katseeni kaveriini ja kohotin kulmiani toistaessani kysymyksen: ”Should we go swimming?” Muistaakseni se vastan önähyksellä, sillä on tapana päästää semmosia. Ne kantautuivat kurkusta ja kuulostivat kärsiviltä. 

Käänsin katseeni veteen ja pohdin kysymystä. Minä halusin uida. Halusin hypätä vastakohtaamani toverin, sekä pitempiaikaisen ystäväni kanssa tuohon haisevaan veteen. Käsi kädessä. Halusin kävellä kylmissäni kohti hostellia mukanani nämä ystävät, sekä sydän täynnä vapautta. Kavuta hostellin säännöistä huolimatta keskellä yötä suihkuun ja vaipua puhtaana omistuisen euforian vallassa sänkyyn nukkumaan, mutta minulla oli menkat. Ei edes ne varsinaiset, vaan jälkimenkat. Se ärsyttävä vaihe, kun vuoto tuntui nuoren naisen TSS:n pelossa liian pieneltä käyttääkseen tamponia, mutta jolloin vuoto vaati kuitenkin suojan housuihin.

Pohdin eri tapoja vältellä päätökseni aiheuttamaa vaivaannuttavaa tilannetta, kun keräsin itseni naisena: ”I wanna go swimming”. ”Let´s go swimming”, totesi S.

Päälläni T-paita ja alushoudut, valkoisen siivet reisien väliin peittyen, seisoin Spreen laidalla, käsi kädessä S:n ja ystäväni kanssa.

”On three, one… two… three!” Kukaan ei hypännyt. Tämä toistui muutaman kerran, kunnes vihdoin sain tyynnytettyä seikkailunhaluttomat perhoset mahassani. Päästin irti S:n kädestä ja annoin jalkojeni nousta maasta. Tumma vesi tuntui viileältä kun upposin sen syleilyyn. Päättäväisellä liikkeellä riuhtaisin vedestä turvonneen rätin housuistani ja kuuntelin viiveellä seuraavien kavereideni molskahduksia. Annoin heidän uida eteeni kohti tikapuita ja päästin siteen lillumaan vapauteen, kohti omia seikkailujaan. Joku rannalla kysyi ”was the water warm?” Me naurettiin ja suositeltiin kokeilemaan. Samalla valmistauduttiin palaamaan hostelliin, sillä Berliinin elokuinen yö oli viileä.