Syntynyt kulkemaan

Moikka!

Vaihdoin blogin nimen, koska olen tosi huono tykästymään luomuksiini. Pahoittelut, pyrin pitämään sen tässä.

Mietin paljon mistä halusin kirjoittaa tänään. Pohdin Kari Aihisen heittämiä kommentteja synnytyksen olemisena esteenä ammattikokin uralle. Pyöritin mielessäni aikaisemmin kulemaani vitsiä: ”Nainen on elossapitojärjestelmä p***ulle” ja pohdin sen kautta vertaavani asemamme nousseen jo elossapitojärjestelmäksi koko synnytyselimille, sekä käytön jälkeen jopa jälkikasvulle!

Haluan kuitenkin pitää blogini enemmän kevytmielisenä ympäristönä, jossa voin jakaa myös ennen kirjoitusvihkoni väliin jääneitä tarinoita. Päätinkin siis kertoa teille tarinan siitä, kun poljin parivuotiaana kolmipyöräisellä keskustaan.

 

Minä istuin hiekkalaatikolla taaperoikäni parhaan kaverini kanssa. Äitimme istuivat sisällä, silloin tällöin vilkuillen hajamielisesti pihalle. Kun vuosien jälkeen olen miettinyt menneitä, en ole monestakaan asiasta yhtä varma, kuin siitä että kaverini oli melko vaativa yksilö. Sillä oli tapana omia kaikki parhaat lelut ja mikäli minä onnistuin pitämään jäänteiden kanssa hauskaa, halusi se nekin. Sillä kertaa hänelle ei kuitenkaan riittänyt pelkästään pihamme anti, vaan hän oli ihan varma, että halusi punaisen hiekkalapion. Mokoma oli  kai nähnyt kuvan kärkkäisen mainoslehtisessä. Hän vänkäsi sitä hyvän tovin, kunnes lopulta rupesi sen perässä itkemään.

Äitini esimerkistä olin oppinut, että talon emännän rooliin kuuluu huolehtia, että vieraat viihtyisivät. Lisäksi pieni tauko taaperoikäisestä toverista, jonka nenästä kasvava räkävanan alkoi jo hipoa ylähuulta, ei kuulostanut hassummalta. Hyppäsin siis komean kolmipyöräiseni selkään ja lähdin kiitämään pitkin pikkukylän kuoppaisia asfalttikatuja.

Kaksivuotiasta ruumistani verhosi pelkkä kukkakuvioinen kesämekko. Vauhdin huumassa tunsin, kuinka tuuli hiveli paljaita reisiäni. Autot hidastivat kohteliaasti kiitäessäni pitkin suojateitä. Yhdessä niissä autoista oli naapurimme, joka leuka auki tuijotti päättäväistä kulkuani.

Kotona äiti oli juuri täyttämässä toista kahvikupillistaan, kun sen puhelin soi.
”Ei kai tuo ole sinun likka, joka just kulki suojatien yli minun edestäni?”
”Ei se, tyttö leikkii hiek… ”-tässä vaiheessa äitini vilkaisi ikkunasta yksin leikkivän kaverini reipasta puuhastelua- ”…Saattaa se ollakin.”

Äitini lopulta löytäessään minut -toiselta puolelta kylää, Sokoksen edestä- minä itkin. Se nosti minut syliin, ei sanonut sanaakaan. Kyynelten seasta onnistuin sille murtuneena avautumaan ”Kauppa oli kiinni.”