Ennen nt-ultraa

Kahta iltaa aiemmin se iski päälle, kuin meren voimakas aalto. Ahdistus, jännitys ja pelko. Mitä jos kaikki ei olekaan tälläkään kertaa hyvin?

7-vuotta sitten kuopuksen (tai siis nyt pitäisi varmaan alkaa puhua keskimmäisestä tai ehkäpä kakkosesta) nt-ultrassa kaikki ei ollut nimittäin hyvin. Seulat hälyttivät 1:25 ja 1:250 -luvuilla kromosomivikoja. Sikiö oli kauttaaltaan kovan turvotuksen vallassa, ei siis pelkästään niskastaan. Sydämessä näkyi jotain epänormaalia. Kätilö kutsui lääkärin ultraamaan ja silloin epäiltiin pääasiassa Turnerin syndroomaa. Lääkäri vaati kuulla vastauksemme siihen, että haluammeko jatkaa raskautta ja tutkia lapsivesipunktiolla sikiön kromosomit. Jonka jälkeen voisimme tehdä päätöksen raskauden jatkamisen tai keskeyttämisen suhteen. Halusimme tutkia kromosomit, mutta joutuisimme odottamaan kolme viikkoa tutkimukseen pääsyä. Tutkimuksessa olisi aina pieni keskenmenon riski.

Lyhyesti kerrottuna: ensimmäinen lapsivesipunktiolla tehtävä näytteen ottaminen epäonnistui. Lääkäri oli silminnähden epävarma ja siitä oli kuulemma aikaa, kun hän oli moista viimeksi tehnyt. Kesti ikuisuus ja unohdin hengittää. Kätilö vieressä onneksi muistutteli hengittämisen tärkeydestä. Puoliso istui vieressä jännittyneenä tuolillaan. Lääkäri ei kuitenkaan päässyt neulalla läpi sikiökalvosta.

Saimme uuden ajan viikon päähän. Silloin paikalle tuli toinen lääkäri, joka oli hyvinkin kokenut ja olin kuullut hänestä etukäteen paljon hyvää. Kas näin, sikiökalvosta mentiin reippaalla voimalla läpi ja näyte oli otettu vain muutamassa minuutissa. Muistin hengittää. Suuri huojennus valtasi mieleni.

Silloin sanottiin, että tuloksen saamisessa voi kulua 1-2 viikkoa. Kamalan pitkä aika odottaa epätietoisuudessa. Tunsin jo sikiön liikkeetkin.

Yllättävä puhelinsoitto saapuikin jo kahden päivän päästä perjantaina aamupäivästä. Soittaja oli kätilö, joka halusi kertoa kromosomituloksista.

”Kaikki kromosomit ovat terveet ja ai niin, halusitteko tietää sukupuolen? Teille on tulossa kuulkaas poika!”

Valahdin lattialle ja vain itkin. Ilosta, onnesta ja ennen kaikkea helpotuksesta! Oli raskausviikko 18 ja olin maanantaina palaamassa hoitovapaalta hetkeksi takaisin työelämään. Raskaus näkyi ulospäin selkeästi, joten oli todella huojentavaa, että pystyin aloittamaan työt siten, että sain iloita tulevasta vauvasta näkyvästi.

Tämä kaikki pohjustuksena mainitsemaani ahdistukseen ja pelkoon. Kun on kerran kokenut sen, ettei kaikki välttämättä olekaan hyvin, niin sitä suhtautuu toisinaan asioihin etukäteen pahimmalla tavalla varautuen. Kaipa sekin on sitä itsensä suojelemista.