Kerrottakoon näin jälkikäteisesti raskausviikoista 5-10.

Muutaman päivän ennen menkkojen myöhässä olemista huonovointisuus ja todella kova närästys valtasi koko kehoni. Onneksi pahin närästys helpotti muutamassa päivässä, jonka jälkeen pärjäsin suhteellisen hyvin Rennieillä.

Pahoinvointi kylläkin jatkui plussatestin tekemisen jälkeen. Aamusta iltaan. Ei mitään loogisuutta olon aaltoilulle, mutta jatkuvasti kuitenkin heikotti ja teki mieli oksentaa. Olin varma, että ”paljastun” töissä. Noin tunnin ja kahden välein syömistäni välipaloista ei kuitenkaan kukaan sanonut mitään. Kiinnitti ehkä huomiota, mutta ei liiaksi. Yksi helpottava tekijä oli se, että myöhäistin hieman työpäivien alkua. Kotona söin aamulla ennen töihin lähtöä ja töissä söin aamupalan muiden kanssa noin 1-1,5h kuluttua. Siitä jälleen toinen moinen, niin olikin jo lounaan aika.

Pahoinvointi ei yltynyt kertaakaan kuitenkaan oksentamiseen saakka. Onnistuin pidättelemään ne pahimmat hetket ja sitten taas jo hivenen helpotti. Mutta jatkuva välipalojen syöminen toki teki omansa painon nousuun, kun pahoinvoivasta olosta johtuen työpäivien jälkeen halusin vain maata sohvalla.

Mukaan tuli loputon väsymys. Nukkumaan oli lähdettävä illalla klo20-21 välillä. Yöunet kestivät pääasiassa 8-9h. Sinänsä hyvä. Mutta katkonainen uni piti silti otteessaan. Unohtamatta vessassa ramppailuja.

Kahteen edelliseen alkuraskauteen nähden oloni oli nyt selkeästi heikompi. En tohtinut kuitenkaan valittaa tai purkaa ajatuksia voinnistani puolisolleni. Päätin vain tsempata.

Pahoinvointi päättyi kuin seinään viikolla 10. Ehkä se oli jäätävän ummetuksen ansiota tai sitten monivitamiinien syönnin lopettaminen sai pahoinvoinnin väistymään. Tässä tapauksessa ummetus tuntui kuitenkin paremmalta vaihtoehdolta aina siihen saakka, kunnes tuntui siltä että ummetuksen syynä olisi suolitukos.

Tein kaiken mahdollisen, jotta saisin tavaran suolessa liikkumaan. Kerta viikossa ei todellakaan ole normaalia ja siinä vaiheessa, kun mitään ei tule ulos ja vatsa sen kuin paisuu, alkaa olo olemaan äärettömän tukala.

Luumusose taisi koitua pelastuksekseni lisäkuitujen sekä ison vesimäärän lisäksi. Unohtamatta pienoisperäruiskeita tai vatsan pehmittäjiä. Olo kuitenkin helpottui.

Näihin viikkoihin mahtui myös neuvolakäynti sekä verikokeet. Neuvolassa käydessä Hemoglobiini näytti 115. Raskaana ollessa raja-arvona pidetään 110. Edelliset kaksi raskautta on mennyt Hb suhteen luvuilla 90-100. Silloin ei vielä mittailtu Ferritiinejä, eli rautavarastoja. Neljä vuotta sitten vasta kohdallani huomattiin Hb:n ollessa 83, että kärsin raudanpuuteanemiasta, Ferritiinin ollessa 3. Sain sairaalassa verensiirron ja rautatankkauksia suoraan suoneen ensimmäisen kerran silloin. Sen jälkeen olen tarvinnut pari kertaa vuodessa tankkauksia. Ferritiini on pysytellyt nämä vuodet max 12 paikkeilla. Sekin on liian vähän.

Jokatapauksessa vaadin lääkärin tekemään lähetteen myös Ferritiinin mittaukseen. Verikokeiden (paasto) jälkeen Hb oli 122 ja Ferritiini 6. Vaadin rautatankkausta. Kolmelta eri naislääkäriltä aina äitiyspolia myöten. Jokaisen kanta on, että Hemoglobiini on riittävä sikiölle. ”Seurataan tilannetta” ja ”Alkuraskaudessa voi olla hyvinkin voimakasta väsymystä”. Argh. Viimeiselle lääkärille jo suutahdin, sanoin että kohdallani tie on tuttu. Hemoglobiini jatkaa laskuaan ja oloni sen kuin pahenee kaikkine muine jo päällänsä olevineen oireineen. Miksei voida hoitaa ennakoiden? Varsinkin, kun Ferritiini on enää vain 6. Hänen mielestään ei tosiaan ole tarvetta tässä vaiheessa. Eipä. Kehotti syömään lisärautaa, jonka olen kertonut olevan turhaa koska se ei todistetusti imeydy ja tekee kymmenen muuta haittavaikutusta valmisteista riippuen. Ärsyttää.