Kohti omannäköistä elämää

Olen uskovaisesta perheestä. Se on vaikuttanut moneen asiaan elämässäni, myös seksuaalisuuteen. Ensimmäisen kerran mietin mahdollista lesbouttani yläasteella. Olin aina joskus ihastunut poikiin, mutta kaveruus heidän kanssaan sujui paremmin kuin tykkäily. Kerroin uskovaiselle kaverille pohdinnoistani, mutta tämä vaikeni asiasta täysin. Koin että nyt ollaan jonkun kielletyn äärellä – opettihan kyseinen seurakunta, että homous on syntiä, tai ainakin homouden toteuttaminen. Tämän jälkeen en uskaltanut moneen vuoteen edes ajatella koko aihetta. Muissa yhteyksissä toimin  kyllä erilaisten tasa-arvoa edistävien asioiden parissa, ja yleisellä tasolla ajattelin, että tasa-arvon tulisi yltää myös homoseksuaalisuuteen.

Seurakuntani opetukseen kuului, että seksi kuuluu avioliittoon. Tämä johti väistämättä siihen, että nuoret avioituivat lyhyidenkin seurustelupätkien jälkeen. Näin minäkin tein. Lupasin Jumalan kasvojen edessä rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä kunnes kuolema erottaa. Aika rankkaa tekstiä parikymppiselle, kun jälkikäteen ajattelee.

Olenko Jumalan kuva?

Noin 25-vuotiaana olin jälleen saman asian äärellä kuin kymmenen vuotta aiemmin. Kävin läpi uudestaan identiteettiäni. Ajatus biseksuaalisuudesta vahvistui. Sain jotenkin pyöriteltyä asiat päässäni siihen malliin, että jos Jumala on minut tällaiseksi luonut, ei se voi olla väärin. Ajattelin, että ei suuntautumisellani toisaalta ole mitään väliä, koska olen jo naimisissa miehen kanssa. Kuitenkin seksuaalivähemmistöjä kohtaan osoitetut vitsit ja ivapuheet satuttivat. Tuli olo, etten voinut olla aidosti oma itseni. Mietinkin, muuttuisiko ihmisten puhetyyli, jos he tietäisivät että minäkin olen yksi ”niistä”.

Pyörät lähtevät pyörimään

Elämä soljui eteenpäin, oli muuttoja, työkuvioiden muutoksia. Jossain vaiheessa totesin, että en uskonut enää minkäänlaiseen Jumalaan. Siitä lähtivätkin hiljalleen isot pyörät pyörimään. Jouduin miettimään arvojani, tarpeitani, identiteettiäni ihan nollista, kaikilla elämän osa-alueilla. Sanoinkin, että ihan kuin eläisin nelikymppisenä uutta murrosikää. Siinä päättyi myös pitkä avioliittoni.

Ennen kuin aloin seurustella Leian kanssa, olin päätynyt sateenkaaripiireihin vähän kuin vahingossa. Hyvällä ystävälläni oli monia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia kavereita, ja jossain vaiheessa olin ihan jossain kuplassa, kun vietin aikaa heidän kanssaan. Oli tilaa olla vino ihan mihin suuntaan vaan. En silloin vielä tiennyt, kuinka tärkeä tuo piiri tulisi olemaan jatkossa.

Äiti, älä saarnaa

Kaapistatuloni on järkyttänyt vanhempiani, ovathan he vanhan polven fundamentalistiuskovaisia. Olen kokenut hengellistä väkivaltaa, kun äiti edelleen yrittää ylipuhua minua takaisin ex-mieheni luokse, siteeraa raamatunlauseita ja muistuttaa toistuvasti parannuksen teosta. Toivon, että äiti hiljalleen sisäistää, että tilanne on nyt tämä.

Muiden reaktio on ollut neutraali tai positiivinen. Pari vanhempaa ihmistä ovat vähän nieleskelleet, mutta muuten suhtautuminen on ollut hurjan kannustavaa. Toisaalta kaveripiiri meni uusiksi jo siinä vaiheessa, kun jätin seurakuntakuviot. On mielenterveydelle tärkeää, että saa olla oma itsensä ja tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on.

Kuka minä olen?

Ajattelen olevani bi/pan, vaikkei sillä nyt niin merkitystä olekaan. Arjessa näyttäydyn homoseksuaalina, koska olen naisena naisen kanssa, ja yksinkertaisuuden vuoksi annan ihmisten ajatella niin. Termejä tarvitsin aiemmin, että sain sanoja omille haparoiville ajatuksille ja kokemuksille. Nyt tärkeintä on keskittyä luomaan elämästä omannäköistä.

Teksti Xena, kuva Snapchat