Vieraskynä: Kuinka kuunsäteet ylsivät komeroon

***

Pitkiä ovat kesäpäivät ja pitkiä talviyöt sillä kauniilla kamaralla, jossa Ylva Kuunsisarella on juuret. Suon reunalla kasvaa metsänreunasta karannut korkeankapea kuusi, jonka oksalta huutaa korppi. Näitkö kuusen vierellä hahmon katselemassa kurkien tanssia usvassa? Naisenko oli hahmo? Katsot uudelleen, ja harmaja varjo katoaa suurten sammalenpeittämien kivien välistä metsään.

Ylva Kuunsisar ei ole prinsessa, mutta rakastettunsa on metsähaltia, jonka kutreilla voit nähdä kukkakruunun. Prinsessakseen Ylva häntä joskus sanoo, tarvittaessa valmiina puolustamaan rakkauttaan hampaat irvessä.

***

Jossain vaiheessa teini-ikää aloin hahmottaa, että on olemassa myös ihmisiä, jotka rakastavat ja haluavat seksuaalisesti itsensä kanssa samaa sukupuolta olevia ihmisiä. Ajatus oli kaukainen, vieras. Ei sellaisia ollut tutuissa, ei edes tutuntutuissa, ei ainakaan niin että olisin tiennyt. Niin. Ei ainakaan niin että olisin tiennyt. Myöhemmin selvisi, että on myös ihmisiä, jotka voivat rakastaa ja haluta molempia (silloin tämä oli se todellisuus: kaksi sukupuolta) sukupuolia olevia ihmisiä. Tämä alkoi tuntua jo tutummalta, mutta en silti osannut soveltaa sitä itseeni.

Rakastuin lukioiässä parhaaseen ystävääni. Tajuan sen nyt. Me olimme niin vahvasti Me, läheiset, tärkeät, lujin sitein yhteen liitetyt, vankkumatta toistemme tukena. Seksiä? Ei. Silloin, ihan loppua kohti, ennen kuin tiemme erkanivat maailmalle, aloin hämärästi hahmottaa haluavani häntä. En minä sitä silti tunnistanut, osannut saati uskaltanut tehdä asialle mitään, lähestyä. Koskettaa, vetää lähelle. Kertoa, tutkia. Ei minulla ollut sanoja, ei käsitteitä, joiden perusteella olisin nähnyt koko kuvan siitä, mitä mielessäni liikkui. Olin kaapissa itselleni, mutta en tietoisesti. Olin eksynyt komeron syöveriin, ehkä etsin sieltä Narniaa.

Nukuimme usein vierekkäin kun olimme jommankumman luona tai yhdessä reissussa, ja yhdessä olimme niin paljon kuin mahdollista. Siskonpedissä, koskettamatta, mutta ennen nukahtamista ja herätessäni minua katsoivat vihreänruskeat silmät, joissa tuikki lämpö ja ilkikurisuus. Eräänä yönä lattiamajoituksessa isossa porukassa me kosketimme. Halusimme puhua muiden kuulematta, joten puhuimme sormiaakkosin toistemme käsiin. Niin lähellä, kuitenkin niin kaukana. Olisiko se johtanut johonkin jos olisimme olleet kaksin, vai olisimmeko ilman muiden seuraa vain puhuneet ääneen kuin ennenkin?

Rakastuin toiseen. Tulvin tunteita ja halua, löysin niille kohteen. Poika ystäväpiiristä. Hauska, älykäs, vähän ujo, ei erityisen maskuliininen. Kun mietin nyt, mihin katseeni silloin tarttui, ehkä monellakin tapaa suorastaan feminiininen, jos noilla termeillä mennään. Ryhdyimme suhteeseen, muutimme yhteen, ystäväni oli jo muuttanut muualle, eri puolelle maata. Pidin yhteyttä ystävääni vielä varsin tiiviisti, tavalla ja usein myös sanoilla jotka nyt tarkasteltuna saavat ajattelemaan muutakin kuin ystävyyttä.

Ystäväni löysi miehen. Toisaalta olin iloinen hänen puolestaan, hän vaikutti tyytyväiseltä, toisaalta asia oli jollain tavalla todella vaikea minulle. Kumma tyyppi. Ei hän ollut ystäväni arvoinen, ei tarpeeksi hyvä hänelle, kummassakaan ilmauksen merkityksessä. En aivan saanut selvää siitä pienestä äänestä sisälläni, joka yritti kertoa, että halusin itse olla hyvä hänelle, niin hyvä. Kuinka häntä voi ymmärtää joku, joka ei edes ollut puhunut hänen kanssaan sormiviittomilla pimeydessä luodakseen pienen yksityisyyden kuplan? Samalla ajattelin silti olevani onnellinen omassa suhteessani ja toivoin ystävänikin olevan sitä. Etäännyimme, kasvoimme erilleen, olemme nykyään satunnaisesti tekemisissä.

Vuodet kuluivat, ja suhde mieheeni kriisiytyi ja lopulta loppui. Noiden vuosien aikana olin alkanut mieltää olevani bi. Kovin usein huuliltani ja näppäimistöltäni oli karannut lause “tarvitsen vaimon”. Huumorilla? Tavallaan, ja samalla taustalla oli todellinen tunne. Eron tullen tajusin jo selkeästi kiinnostukseni naisiin olevan todellista ja konkreettista.

Eron jälkeen olin yksinäinen haavakko, mutta onneksi ystävieni tukema. Kävin hiljalleen läpi vaikeitakin suhteessani olleita asioita, sellaisia joilta olin suhteen aikana ja välittömästi sen jälkeen yksinkertaisesti sulkenut silmäni säästääkseni voimiani. Kun aloin taas herätä eloon, olin jälleen täynnä tunteita ja halua, kaipasin läheisyyttä ja rakkautta, kosketusta ja kiihkoa, enkä pitkään aikaan löytänyt ihmistä jonka kanssa jakaa ne.

Ja sitten se tapahtui. Nainen. Lesbo. Hauska, nokkela, juttelimme ensin viestitse ja ilmaan alkoi kertyä sähköä. Tapasimme, olin mennyttä. Muutama tapaaminen lisää, ja käynnissä oli huikea pyörremyrskyromanssi. Kävelin pilvien päällä. Olin todennäköisesti sietämätön, tihkuin siirappia. Olin huikean onnellinen. Tuo käsittämättömän kaunis, suloinen olento päästi minut lähelleen, hän kehräsi, hyrisi ja voihki kosketukseni alla. Nainen sylissäni, vieressäni, käsivarsillani tuntui niin oikealta. Olin valmis sotimaan vaikka koko maailmaa vastaan saadakseni rauhan koskettaa häntä. Muuta en kaivannut.

Se ei riittänyt. Kun pyörremyrskyn pöly laskeutui, suhteessa olevat ongelmat nostivat päätään. Rakkaudesta ei ollut puutetta, mutta haaveilemani yhteinen tulevaisuus ei toteutunut. Suhde loppui. Hetken pitelin käsissäni jotain niin kaunista ja oikeaa, ja se katosi saavuttamattomana kuin virvatuli, kuin kuunsäteet.

Päädyin melko pian tämän jälkeen suhteeseen miehen kanssa. Liian pian. No, tässä kohtaa mies on sinänsä väärä termi, koska myöhemmin tämä ihminen josta tuli puolisoni löysi identiteettinsä muunsukupuolisena. Tuo oli silti sen hetken perspektiivi. Siihen liittyi suru, jota käsittelin kenellekään puhumatta. Ajatus yksiavioisesta loppuelämän suhteesta tarkoitti myös sitä, ettei minulla silloin olisi enää naista sylissäni. Näkymä oli lohduton, vaikka kaiken piti olla hyvin.

Vuodet kuluivat ja jossain vaiheessa muutimme suhteemme polysuhteeksi. Kuten Zen Cafe lauloi, kaipasin naista niinkuin hukkuva on hapen perässä, ja tartuin puolisoni esittämään ajatukseen ensin epäröiden ja sitten kiinnostuneena. Vettä virtasi sillan alta, tapahtumat jättivät haavoja, suhteen ongelmat kasautuivat. Liiton loppuvaiheessa päädyin löyhään seurustelusuhteeseen miehen kanssa. Hauska, lämmin, lempeä, turvallinen, hyvä ystävä – ja yhä kaipasin naista. Kaksi kumppania, ja jotain puuttui silti.

Erosin puolisostani sangen myrskyisästi, jälleen ystävät ja myös poikaystävä tukenani. Vaikeaksi muodostui silti myös suhde poikaystävääni, ja melko pian totesimme yhteistuumin, että jos sanomme toisiamme ystäviksi ilman romanttisia etuliitteitä, olemme molemmat tyytyväisempiä.

Ystäväpiiriin oli jossain vaiheessa liittynyt nainen, jonka tiesin olevan naisista kiinnostunut, suorastaan suloisesti vinossa. Myönnetään, olin ihastunut jo ajat sitten. Loputtomia keskusteluja vakavista aiheista hullutteluun ja nauruun, auttava käsi tarjottuna molempiin suuntiin tarpeen tullen. Yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Kun kesäyön auringon valo tanssi elokuvaillan jälkeen sohvatyynylle levinneissä hiuksissa, tiesin löytäneeni jotain kauan sitten kadotettua ja kipeästi kaipaamaani. Hengitin puhdasta raikasta ilmaa, hengitin hiustensa tuoksua ja vapautta joka syntyy siitä, kun jotain tärkeää on oikein. Happea.

Suhde alkoi, suhde jatkuu, ilmassa riittää happea. Herätessäni tänäkin aamuna hengitin hänen tuoksuaan, katsoin hymyileviin harmaisiin silmiin. Kuka veti kenet syliin? En tiedä, sylikkäin heräsimme, sylikkäin nukahdettuamme. Puhumme, olemme yhdessä hiljaa, jaamme arkea ja vastuuta. Tuemme toisiamme, luotamme toisiimme. Kuljemme metsissä ja rannoilla, rinteillä ja vesillä, kaupungilla ja maanteillä. Kuljemme yhdessä ihmisten keskellä. Jos käsi kädessä kulkeminen tai kumppanista puhuminen sukupuolen paljastavin termein on julistamista, olkoon niin, sitten voin riemumielin julistaa suhteeni homoutta. Minä en aio sitä salata enkä hävetä, en kaiken tämän jälkeen.

Teksti Ylva Kuunsisar, kuva Javardh/ Unsplash