Itselle kaapissa

Teininä ihastuin poikiin. Oli hauskaa tehdä kavereiden kanssa listoja söpöistä pojista ja perustaa ihan Poikienbongausliittokin. Pahoitteluni salaseuran paljastumisesta näin monen vuoden jälkeen. 😉 Poikien katselu vain kuului asiaan ja joihinkin kyllä aidosti ja varhaisteini-iän vakavuudella ihastuinkin.

”Dear Eki, olenko normaali?”

”Haluaisin suudella rinnakkaisluokan Tiinaa, mutta en ole lesbo”, kirjoitin päiväkirjaan seitsemännellä luokalla. Pojat olivat ihan söpöjä, mutta kun aloin tiedostaa enemmän seksuaalisuuttani, en oikein osannut viehättyä heistä seksuaalisesti.

Kun olin 14, Suomessa kumottiin ns. kehotuskielto. ”Julkinen kehottaminen samaa sukupuolta olevien väliseen haureuteen” ei enää ollut kiellettyä vaan mediassa sai näyttää muutakin kuin miehen ja naisen välistä rakkautta. Samana vuonna julkaistu musiikkivideo, Ultra Bran Tyttöjen välisestä ystävyydestä kolahti jonnekin syvälle.

Sain nuortenlehdistä käsityksen, että olisi aidosti ok olla suuntautumiselta mitä tahansa. Mietin, että saatan olla bi, mutta en stressannut asiasta. Ehkä olen päässyt tässä vaiheessa helpommalla kuin monet muut seksuaalisuutensa kanssa kamppailevat nuoret, koska törmäsin tällaisiin hyväksyviin teksteihin enkä edes ihan ymmärtänyt, millaisia asenteita yhteiskunnassa homoutta kohtaan saattoi olla.

Uskonnon vaikutuksen alaisena

15-vuotiaana rakastuin sitten Jeesukseen. Tulin uskoon ja liityin helluntaiseurakuntaan. Opin, että seksi kuuluu vain avioliittoon, joka on tietenkin yhden miehen ja yhden naisen välinen ja elinikäinen. Homous taas on Jumalalle kauhistus. Salaa kyllä joskus mietin, miksi homoutta pidetään usein jopa pahempana kuin valehtelua, varkautta, väkivaltaa ym, mutta en uskaltanut seurakunnassa asiaa ääneen ihmetellä. Pohdinnat omasta mahdollisesta biseksuaalisuudesta hautautuivat vuosiksi.

Naimisiin menin nuorena uskovaisen miehen kanssa. Saimme lapsiakin. Jos joskus oma seksuaalinen suuntautuminen kävikin mielessä, ohitin sen. Ajattelin, ettei asia koske minua. Vaikka olisin tykännyt naisista, sillä ei ollut minulle käytännön merkitystä, koska olen miehen kanssa naimisissa. Seurakunnassahan opetettiin, ettei homoseksuaalisuus ole varsinaisesti synti, mutta sen toteuttaminen ehdottomasti on. Halusin tietenkin noudattaa Jumalan tahtoa.

”Olen ihan hetero, mutta…”

Ihastuin avioliiton aikana joihinkin naispuolisiin ystäviin, yksipuolisesti ja kenenkään tietämättä. En edes itse tajunnut asiaa kunnolla. Kyllähän heteronainenkin voi tykätä todella paljon jostakusta ystävästä, ajattelin. Haaveilin jopa, että hyvät ystävät voisivat solmia keskenään jonkinlaisen ystävyysliiton, jossa sitouduttaisiin toisiinsa parisuhteenomaisesti. Pidin näitä naisia myös seksuaalisesti viehättävinä. Itseäni taas pidin suorastaan moraalisuuden perikuvana, kun en juurikaan ”katsellut muita miehiä”.

Uskonkriisin ja pitkän prosessin seurauksena myönsin itselleni vähän yli kolmekymppisenä, että en enää usko Jumalaan. Seurakunnasta eroaminen käynnisti uuden elämänvaiheen ja identiteettikriisin. Kuka olen nyt, kun ei enää tarvitse miettiä Jumalan tahtoa? Sain käyttää vapaasti omia aivojani ja miettiä, miltä minusta oikeasti tuntuu. Tajusin ihastuneeni jälleen naispuoliseen ystävään.

Usko oli ollut suuri yhdistävä tekijä avioliitossani. Kun se nyt puuttui, alkoi kuilu minun ja puolisoni arvomaailmojen kanssa olla liian iso. Avioliitto syvästi uskovaisen miehen kanssa alkoi lopulta tuntua mahdottomalta ja koti ahtaalta. Erosimme.

Nykyään seurustelen naisen kanssa. Se on alusta asti tuntunut hyvin luontevalta. Tuntuu, että asiat ovat nyt niin kuin niiden kuuluukin olla eikä minun tarvitse yrittää sovittaa itseäni johonkin ulkopuolelta tulevaan muottiin. En osaa määritellä suuntautumistani, eikä sille ehkä ole tarvettakaan. On kuitenkin hämmästyttävää, miten kauan ihminen onnistuu huijaamaan itseään. Nyt hengitän vapaammin, kun ei tarvitse olla kaapissa kenellekään, itsellenikään.