Joka päivä on homopäivä

Hävettää tunnustaa, että aiemmin ajattelin, että ”ne homot”, sateenkaariperheet tai seksuaalivähemmistöt ovat joitain muita ihmisiä jossain muualla. Jossain kaukana. Niillä on Seta ja Pride-kulkueita ja sateenkaarenväriset hiukset. Voin osoittaa heille tukea Pride-kehyksen verran facebookissa tai muutamalla puolustavalla sanalla arkisessa keskustelussa, mutta en kovin paljon ajattele koko asiaa.

Yhtäkkiä olen tilanteessa, että seurustelukumppanini sattuukin olemaan nainen niin kuin itsekin olen. En vain tunne itseäni ollenkaan sateenkaari-ihmiseksi tai vähemmistön edustajaksi. Tuntuu oudolta, että olen niitä ihmisiä, joiden oikeuksia mm. Setan täytyy puolustaa. Elän vaan omaa elämääni ja naisen kanssa eläminen tuntuu maailman luonnollisimmalta asialta.

Tunnen itseni suorastaan huonoksi homoksi, kun en aina jaksa olla mikään urhea ihmisoikeustaistelija. En edes tunne kunnolla LGBTQIA+ -termistöä ja pelkään loukkaavani jotakuta käyttämällä termejä väärin. (Nuokin kirjaimet piti varmuuden vuoksi googlata.)

Kuitenkin pikkuhiljaa alan ymmärtää, mitä on vähemmistöstressi. Kerron hiljalleen sukulaisille ja ystäville uudesta suhteesta, kävelemme käsi kädessä julkisesti, teemme asioita mitä nyt kuka tahansa ”nuoripari” tekee. Aina uuden ihmisen kohdalla joudun uudestaan tulemaan kaapista tietoisena siitä, että kaikki eivät välttämättä hyväksy.

Netin keskustelupalstoilta luen kuinka seksuaalivähemmistöt yrittävät murtaa yhteiskunnan rakenteet ja romahduttaa moraalin ja kohta pitää hyväksyä jo eläimiinsekaantuminen ja pedofiliakin. Minä keitän lapsille ruokaa ja mietin, että mitä vittua. Tulinko todellakin juuri verratuksi pedofiiliin?

Keskustelussa joku toinen haluaisi kivittää homot ja eheyttää lesbot ”kunnon panolla”. Homotuttava on pahoinpidelty seksuaalisen suuntautumisen vuoksi. Tajuntaan iskeytyy, että ei ole montakaan vuotta siitä, kun tasa-arvoinen avioliittolaki tuli voimaan. Tuntuu aivan käsittämättömältä, että jos olisin muutama vuosi sitten seurustellut naisen kanssa ja halunnut naimisiin, se ei olisi onnistunut. Muutama kymmenen vuotta sitten meidät olisi luokiteltu sairaiksi, 50 vuotta sitten olisimme joutuneet vankilaan.

Välillä saan tarpeekseni. Iskee sateenkaariähky. Julistan tyttöystävälle, että tänään on heteropäivä, piilotan sateenkaarivillasukat kaapin perälle enkä halua edes kävellä käsi kädessä. Syytän tyttöystävää, että ei hän varmaan edes oikeasti halua pitää kädestä kiinni vaan haluaa vain olla provosoida ihmisiä tai olla joku hemmetin ihmisoikeustaistelija, joka haluaa normalisoida ihmisille naisparia katukuvassa. (Anteeksi, rakas. Onneksi en enää tarvitse heteropäiviä.)

Mietin ihmisiä, joille oma suuntautuminen on jo nuoresta asti ollut selvä ja miten paljon kipuilua se on aiheuttanut. Jos minullakin menee jotkut kommentit ihon alle, miten ne voivatkaan vaikuttaa herkässä iässä oleviin lapsiin ja nuoriin? Miten paljon häpeää ja vääränlaisuuden kokemuksia homofobisesta puheesta voikaan tulla? Joskus pistää suorastaan vihaksi. Jos voin jotenkin omaa elämää näkyväksi tekemällä vaikuttaa edes vähän asenteisiin, voisin minäkin välillä vähän nousta barrikadeille.

Teksti Leia, kuva Jonathan Kemper/ Unsplash.