Festarit ovat bisnestä – esiintyjät valitaan sen mukaan

Koskela huomauttaa festariesiintyjien epäsuhtaisesta sukupuolijaosta. Nillitys on turhaa, koska bisnes on bisnestä. Suuriin yleisötapahtumiin liittyy taloudellinen riski, eikä niitä voi järjestää ideologisesti. Niissä on mentävä realismi edellä. Jos tarjolla on yleisöä vetäviä naisesiintyjiä, heidät palkataan aivan varmasti. Palkataan, vaikka tapahtuman järjestäjä olisi naisvastainen. Sen verran vinkeästi raha viettelee.

Ongelmaan oiva ratkaisu on ottaa taloudellinen riski itse ja tarjota naisesiintyjille mahdollisuus esiintymiseen. Kun itse järjestää ja kantaa riskit, ei ulkopuolisilla ole asiaan huomauttamista.

Vieroksun muutenkin feminismiä, joka ei pureudu asioiden syihin vaan tuijottaa pintaa. Tasa-arvon tai naisten aseman mittaaminen esiintyjien sukupuolten perusteella on kevyttä ja keinotekoista feminismiä. Kaiken lisäksi Koskelakin taitaa tulkita ilmiöitä sen mukaan, mikä ideologiaan sopii. Hän esimerkiksi toteaa Kodin kuvalehden jutussa näin:

Itse olen luopunut musiikin oppikirjojen käytöstä. Yksi syynä tähän on se, että oppikirjat ovat täynnä miestoimijoita: pojat soittavat ja tytöt laulavat.

Voi asian tietysti noinkin nähdä, mutta moni hahmottanee laulajat aktiivisemmiksi toimijoiksi kuin soittajat. Laulu tehdään enemmän vereslihalla ja omalla persoonalla. Lisäksi yleisön huomio kiinnittyy ennen kaikkea laulajiin. Anna Abreu kitaran varressa saisi paljon vähemmän katseita kuin Anna Abreu laulamassa.

Monissa muissakin ideologisissa ilmiöissä ongelmana on, että ideologiaa toteutetaan muiden rahoilla. Kun keskiluokkaisen elämän mahdollistava kuukausipalkka tulee veronmaksajilta, työpöytähumanismi alkaa. Kun joutuu perustamaan oman firman, työpöytähumanismi loppuu. Muiden rahoilla on helppo palkata tasa-arvoisesti, mutta kun joutuu huolehtimaan oman firman pystyssä pysymisestä, täytyy palkata parhaat. Silloin ei katsota mieheen, naiseen tai vähemmistöön vaan tulokseen.