On vaikeaa tunnustaa olevansa keskinkertainen. Vielä vaikeampaa on tunnustaa, että on huonompi kuin enemmistö.

Kun katson älykkyysosamäärän jakaumaa, minulle tulee levoton olo. Toivon, että olisin edes keskellä, puolivälissä. Toisaalta mieleni tekee toivoa, että olisin vähän enemmän oikealla, vähän älykkäämpi kuin useimmat muut. Jos pohdin mahdollisuutta, että sijoitun vasemmalle puoliskolle, masentaa. Enhän minä kuitenkaan ole tavallinen, vaan oikeasti vähän parempi kuin muut.

Tai sitten en. 

On niin paljon ominaisuuksia, eikä kaikessa voi olla hyvä.

Tosiasioiden mukaan siis ei voi.

Mutta nykykulttuurin mukaan voi. 

Kaikkeen on selitys. Lauluäänikin on hyvä, mutta se vain pilaantuu, ennen kuin ihmiset kuulevat sen.

Läski on myönteistä, vaikka se on ihmisten mielestä rumaa.

Kaikki on positiivista.

Silti ihmiset tietävät, ettei kaikki ole positiivista, se läskikään.

Kaikesta on kuitenkin tehtävä positiivista, koska ihmiset ovat lopettaneet kohtaamisen, itsensä ja muiden.

On puhuttava mahdollisuuksista, kehittymisestä ja arvosta. 

Silti totuus on. Ja se tiedetään, vaikka se peitetään. Ja peiton altakin se kuitenkin tiedetään.

Elämme valheiden maailmassa.

Monille elämä olisi helpompaa, kun he oppisivat jo pienestä pitäen myöntämään tosiasiat. Silloin ei tarvitsisi niin kovasti yrittää ja taistella asemastaan. Silloin voisi vain todeta, että olen keskinkertainen tai vähän huonompi kuin muut. 

Sen jälkeen voisi keskittyä elämiseen, koska ei tarvitsisi elää muille.