Kulttuuriset muutokset ovat hitaita. Ne tapahtuvat vuosikymmenissä ja vuosisadoissa eivätkä vuosissa. Siksi kulttuuriin liittyvissä kysymyksissä puheen voima on heikko. Uudenlaista ajattelutapaa ei voi opettaa, vaan vastaanottaja on saatava kokemaan se.

Puhumisesta on kuitenkin aloitettava, vaikka ajatus siitä, että vaikutukset näkyvät vasta vuosikymmenten päästä, on tuskallinen. Britanniassa on vajaa parisataa tuhatta ympärileikattua naista, ja myös Suomessa ympärileikkauskulttuuri on voimissaan. Tytöt eivät välttämättä itse leikkausta tahdo, mutta he eivät uskalla  tai pysty vastustamaan auktoriteetteja.

Ilmiö maalaa monikulttuurisuuden perusongelman elävästi. Kuinka kunnioittaa toista kulttuuria, mutta samalla kertoa sille, ettei se saa olla toinen kulttuuri? Kuka väistää, kun käsitykset menevät ristiin? Kuka käyttää valtaa ja millä perusteella?

”Fenix Helsinki -yhdistyksen selvityksessä haastatellut kritisoivat sitä, että esimerkiksi neuvolassa ei ole edes otettu asiaa puheeksi eivätkä viranomaiset osaa tai uskalla puuttua asiaan. Taustalla on selvityksen tekijöiden mukaan myös ylikorostunut kulttuurisensitiivisyys.”

Minua ärsyttää nykyinen tasa-arvotyö, koska se vaikuttaa olevan lähtökohdiltaan rasistista. Se ohittaa yksilön ja tarkastelee ryhmiä, joihin kuulumisen perusteella tasa-arvoa jaetaan.

Tosiasiassa erilaisten ryhmien edustajat ovat erilaista porukkaa. Joillain menee huonosti, joillain menee hyvin. Joillain on mahdollisuuksia, toisilla ei.

Tasa-arvotyöstä pitäisi tehdä enemmän sosiaalityötä, jossa autetaan tarvitsijaa. Tasa-arvotyö on käytännön työtä, inhimillisen ja konkreettisen avun tarjoamista yksilöille, joilla menee huonosti.

Näin sen ainakin minusta pitäisi olla. Sen sijaan siitä näyttää tulleen hyvinvoivien koulutettujen ihmisten taistelukenttä, jolla ideologia on paljon tärkeämpää kuin heikkojen ja apua ja tukea tarvitsevien ihmisten kohtaaminen.