Vaikka helle on saanut aivoni lähes sulaamaan, olen onnistunut jonakin yön viileänä hetkenä saamaan harmaassa massassa tarpovasta ajatuksesta kiinni ja rakentamaan siitä jonkinlaisen visuaalisen hahmon – idean. Vuosien mittaan kaappeihin kertyneet dyykkausaarteet odottavat oikeaa hetkeä tullakseen uudelleen huomatuksi, uudelleen löydetyksi. Laatikoiden raoista pilkistävät puunpalaset, narukerät, muoviset purkit, kissansilmät, lasinsirut, pusseittain helmiä ja nappeja. Käytettyjä ja kuluneita. Asioita, joita on enää vaikeaa yhdistää alkuperäiseen paikkaan tai käyttötarkoitukseen. Kaikki ne yrittävät epätoivoisesti kurkottaa kannen alta kohti valoa. Otsalta hikeä pyyhkien tartuin mosaiikkilaattaan ja parkettilattian näytepalaan.

Sahausta, porausta, kaiverrusta, hiomista, liimausta. Syntyi sormus. Syntyi Namu.

(Loppuun vielä pieni huomautus sormusmallin käsistä. Kynnenaluset ovat saaneet tumman värinsä intohimoisesta kasvimaan muokkaamisesta, puutarhassa möyrimisestä ja mustikoiden poimimisesta. Luonnonvärejä. Ilman lisäaineita.)