”Ai, sä oot vaan kotona lasten kanssa”
”Ai, sä oot vaan kotiäiti.”
”Koska meinaat mennä töihin?”
”Miten sä jaksat olla vaan kotona lasten kanssa?”
”Eikös tuon ikäiset lapset jo tarvitse sosiaalisia suhteita muiden samanikäisten kanssa?”
Nämä kysymykset ja lausahdukset eivät ärsytä minua, jos ne kysyy joku tarpeeksi läheinen. Keskustelen kyllä asiasta mielelläni niiden kanssa, joille koen asian kuuluvan. Mutta ne saattavat myös ärsyttää tosi paljon, jos niitä kyselee ja laukoo puolitutut. Eivätkä ne aina ole läheskään noin suoria. Ne voivat olla rivien välistä luettavissa. Minulle tulee sellainen olo, että kysyjän mielestä en tee tällä hetkellä mitään tarpeeksi tuottavaa ja arvostettavaa. Tai että lapseni tarvitsisivat jo jotain muuta, jotain, mitä en voi heille kotihoidossa tarjota. Itse kun ajattelen, että en voisi tällä hetkellä tehdä mitään tärkeämpää.
Olen ammatiltani opettaja, tein graduni loppuun vasta vajaa vuosi sitten ja valmistuin. Olen tehnyt sijaisuuksia, mutta minulla ei ole työpaikkaa johon palata hoitovapaalta. Eli en edes voi mennä takaisin töihin juuri silloin kun siltä tuntuu. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että voin valita tämän kotona olon. Tiedän, että kaikki eivät esimerkiksi rahallisista syistä näin voi valita. Tiedän myös, että tämä ei ole kansantaloudellisesti paras vaihtoehto. En nyt tuota mitään niin sanotusti näkyvää. Uskon kuitenkin vakaasti, että tämä on meidän perheellemme paras vaihtoehto.
Ja ei, ei tämä ole aina minusta mitään mahtavaa, ihanaa ja helppoa. Välillä tuntuu, että helpommalla pääsisi kun olisi niissä oikeissa töissä. Ja ei, en jaksaisi varmastikaan olla vaan kotona lasten kanssa, se kun tuntuu olevan joidenkin ihmisten ajatus kotiäidin elämästä. Että ollaan kotona keskenään ympäri vuorokauden. Ja lapseni kyllä ovat sosiaalisesti aktiivisia ja viettävät aikaa muiden lasten kanssa.
En koe, että minun pitäisi tätä kenellekään sen enempää selitellä tai todistella. Uskon, että kaikki joilla on lapsia, tietävät nämä asiat. Välillä vaan ärsyttää se asenne, että ai sä oot vaan kotiäiti. Useimmiten nämä kommentit ja ihmettelyt tulevatkin sellaisilta ihmisiltä, joilla ei ole lapsia tai joilla ei ainakaan pitkään aikaan ole ollut pieniä lapsia.
Muistan miettineeni ennen esikoista, etten todellakaan ole mitään kotiäitityyppiä. Ajattelin palaavani töihin kun lapsi on noin vuoden ikäinen. Mutta silloin hän tuntuikin ihan vauvalta vielä. Ei tuntunut hyvältä viedä lasta hoitoon. Sitten olin uudestaan raskaana ja ajattelin, ettei ole järkeä siinä välissä laittaa isompaa hoitoon, kun kohta hän taas olisi kotona minun ja vauvan kanssa. Nuorempi täyttää tammikuussa 2-vuotta ja tuntuu vieläkin kovin pieneltä. Ajattelen asiaa ehkä vähän niin, että kun olen nämä lapset tänne halunnut, niin haluan myös ehtiä viettää heidän kanssaan aikaa nyt kun he ovat pieniä. Ja onhan tämä luksusta, kun ei tarvitse yleensä aamuisin kiirehtiä mihinkään.
Minusta on myös ihan yhtä ok, jos äiti haluaa mennä töihin aiemmin. Mutta en minäkään keneltäkään kysele, että miten nyt näin pienenä laitoit lapsesi päiväkotiin. En myöskään vähättele kenenkään ammatia tai muita elämänvalintoja. Ai, sä olet vaan puutarhuri. Ai, sä olet vaan lentokapteeni. Ai, sä syöt eineksiä. Ai, sä et tee teidän Pirkolle soseita itse. Eikö yleensäkin voitaisi olla mukavia toisille ihmisille?
On siinä silti ainakin yksi huonokin puoli, että lapset eivät ole päiväkodissa. En voi syyttää ketään muuta oikeastaan mistään (paitsi miestä, mutta ei häntäkään kaikesta voi syyttää). Jos lapseni kiroilee, en voi sanoa, että ”varmaan sieltä päiväkodista ovat oppineet”. Ihan itseäni oli peiliinkatsominen kun esikoinen kerran kaatui ja huusi perään että voi JUMALAUTA! Esikoinen käy onneksi kerhossa kaksi kertaa viikossa niin on edes joku muukin syntipukki.
-Sofia-