Laiskat lapset
No joo, otsikko on vähän radikaali. Eivät lapseni varsinaisesti laiskoja ole (kai?). Kumpikaan ei vaan oikein haluaisi tehdä muuta kuin omasta mielestään kivoja juttuja. Isompi haluaisi pyöräillä esimerkiksi vain alamäet. Pienempi taas haluaisi itse kävellä (noin viisi metriä), sitten hän haluaisi olla sylissä tai seisomalaudalla, mutta ei ainakaan rattaissa. Se on tosi helppo toteuttaa, kun raahaa jo isomman pyörää toisella kädellä ja työntää rattaita toisella.
Meillä on yksi auto, ja mies käy sillä pääsääntöisesti töissä. Me kuljemme siis paljon kävellen lasten kanssa. En tiedä olisiko autoilu sen miellyttävämpää, mutta välillä tuntuu, ettei se käveleminenkään ole kovin helppoa tai ongelmatonta. No, saa sentään raitista ilmaa, ja usein ihan hienkin pintaan.
Joskus tekisi mieli sanoa, että kuulkaa, en minäkään jaksaisi tätä ylämäkeä kävellä toinen lapsi seisomalaudalla ja toinen rattaissa, pyörä kainalossa. Puhumattakaan useimpien reissujen henkisestä kuormasta (kaikki haluaa kävellä, kukaan ei halua kävellä, tappelua siitä kumpi pääsee seisomalaudalle, joku suuttuu, kaikki huutaa, on kiire ja sitä rataa). Mutta jos kukaan (=minä) ei jaksaisi kävellä, niin eipä me paljon missään käytäisi. Ja se taas alkaisi käydä mielenterveyden päälle, varmaan kaikilla meillä.
Esikoinen on meillä kyllä ihan oikeasti laiska kävelemään. Yleensä hän jaksaa kävellä noin kolme metriä ja sitten pyytää päästä seisomalaudalle, kun ei vaan jaksa. Jos vaikka ollaan menossa leikkipuistoon, niin siellä toki jaksaa juosta ja touhuta.
Pienempi haluaisi sitten taas AINA kävellä, rattaisiin meneminen tuottaa yleensä kovasti tuskaa ja huutoa. Alle parivuotiaan kävely vaan ei ole kovin päämäärätietoista tai edes turvallista, niin aina ei ole mahdollisuutta antaa hänen kävellä. Toki jos ei ole kiire mihinkään, niin annan hänen kävellä itse. Jos vaikka hänestä kuoriutuisi ahkerampi kävelijä kuin siskonsa.
Kaksi alle 4-vuotiasta kävelemässä samaan aikaan aiheuttaa sitten taas minulle äitinä pieniä sydänkohtauksia. Yleensä tämä toteutetaan vain kunnollisella kävelytiellä, josta ei pääse autotielle nopeasti tai helposti. Vanhempi tytöistä tietää kyllä jo liikennesääntöjä hienosti. Hän vähän pelkää autoja, joten noudattaa aika hyvin ohjeita liikkuessamme. Mutta sataprosenttisesti häneen en vielä tietenkään luota. Nuorimmaisella taas ei ole vielä mitään käsitystä siitä, miksi autotielle ei voisi juosta ja niin edespäin.
Olen miettinyt, että ehkä saatan itse olla tähän esikoisen kävelylaiskuuteen syypää. Olen tosi kärsimätön, enkä aina jaksaisi ihastella joka kiveä ja käpyä. Ehkä siis olen kannustanut häntä seisomalaudalle liiaksi silloin pienempänä. Saatoin myös painokkaasti määrätä hänet siihen silloin, kun kuopus oli pieni ja itki melkein aina vaunuissa. Silloin oli vain tarkoitus päästä äkkiä paikasta A paikkaan B.
Välillä tuntuu, että kävellen lasten kanssa liikkuminen on sulaa hulluutta. Hidasta, hankalaa, hermoja kiristävää ja vaarallista. Ja miksi, oi miksi, ne aina haluaa kävellä juuri silloin kun on kauhea kiire johonkin? Jos kerrankin lähdetään tuntia ennen kun pitäisi jossain olla, että varmasti kaikki halukkaat ehtivät kävellä ja pyöräillä ja kerätä käpyjä ja ihastella matoja ja roskia ja hyppiä joka lätäkössä, niin kukaan ei varmasti kävele metriäkään.
Tsemppiä kaikille lasten kanssa käveleville! Ja muillekin toki!
-Sofia-
