Asuminen eri maassa puolison kanssa

Niin, siitä vuodesta, kun asuin yksin lasten kanssa Suomessa ja mieheni Luxembourgissa. Sujui muuten hyvin. Tai ehkä voisi sanoa, että minulla sekä lapsilla sujui erinomaisesti, miehellä ei ihan yhtä hyvin. Mutta hattua nostan kyllä kaikille yksinhuoltajille. Hienosti vedätte. Meillä oli mahtava tukiverkko kuitenkin apuna, kaikilla ei ole sitäkään. Että nostan hattua vielä uudelleen niille, jotka ihan oikeasti ovat täysin yksin lastensa kanssa.

Itse olin valmistautunut siihen, että kiirettä riittää. Opinnot siis vielä vähän kesken, oli suoritettava muutama harjoittelu, tehtävä opinnäytetyö, käytävä viikonloppuisin töissä ja tähän päälle ihan perushommelit eli lasten kuskaamiset, ruoanlaitot, siivoukset ja mitänäitänyton. Ai joo, oli meillä koirakin vielä silloin. Mutta selvittiin. Koirakin selvisi. Apua sain isovanhemmilta aina, kun vain tarvitsin. Arkena sitä ei niinkään tarvinnut, koska yksi lapsi kävi koulua/iltapäiväkerhoa ja toisella oli tarhapaikka, mutta toisinaan , kun olin viikonloppuisin töissä, isovanhempien apu oli korvaamaton.

Arki

Mies kävi Suomessa 4-5 viikon välein ja viipyi yleensä pidennetyn viikonlopun verran. Havainto, jonka näistä vierailuista tein, oli se, että niin ihanaa, kuin miehen Suomen vierailu olikin, toisinaan tuli tunne, että hän tulee ”sekoittamaan” meidän arkea tullessaan. Ihan kauheaa kirjoittaa näin, mutta sille se toisinaan tuntui. Olin kuitenkin muokannut arjen minulle  sekä lapsille sopivaksi ja aina, kun mies tuli kotiin, arjen kuviot muuttuivat.

Miksi miehellä ei sitten sujunut niin hyvin, kuin meillä?  Tämä oli yksi asia, mitä emme ajatelleet etukäteen. Jotenkin sitä ajatteli vain, että miten minä tulen pärjäämään yksin lasten kanssa. Tosihan on se, että minä jäin tuttuun ja turvalliseen paikkaan, kaikkien lähimmäisten keskelle. Mies lähti yksin, täysin vieraaseen ympäristöön, uuteen työpaikkaan, uuteen kotiin, ilman yhtään tuttavaa tai ystävää. Ensimmäiset kaksi viikkoa, hän asui hotellissa. Asunto, jonka hän vuokrasi, vapautui vasta muutama viikko hänen Luxembourgiin saapumisensa jälkeen. Arki kulki päivästä toiseen melko samaa kaavaa toistaen. Töistä kotiin, ruokaa, leffa ja nukkumaan. Iltaisin soittelimme skype-puheluita, jotka usein päättyivät kyyneliin, miehen puolelta. Hänellä oli niin kova ikävä.

Mutta niin se vuosi vierähti ja tuli minun sekä lasten aika muuttaa uuteen maahan. Ja täällä ollaan edelleen, tänä vuonna tulee seitsemän vuotta Luxembourgissa.