Uskoisin, että moni vanhempi on käynyt läpi teininsä kanssa keskusteluja siitä, onko just tänään pakko mennä treeneihin. Entä huomenna? Tai tällä viikolla? Kun ei just nyt huvittaisi. Ei ole fiilistä.  Ei kiinnosta. Valmentajakin on rasittava. Kukaan muukaan ei mene. Ja mitä näitä syitä nyt onkaan. Itse teininä olin usein kiinnostunut menemään siitä, mistä aita on matalin. Eli tavallaan siis ymmärrän kyllä tämän, ” ei kiinnosta ” – aspektin. Mutta tässäKIN asiassa  pätee sanonta: ” älä tee niin kuin minä tein vaan tee niin kuin minä käsken”. Tai miten se nyt meni.

Mutta joka tapauksessa, itse soitin pianoa 7 vuotta, mutta koska teini-ikä, lopetin. Muistaakseni alkoi ärsyttämään se opettaja. Sitten oli Hip Hop, mutta sekin oli liian vaikeaa ja tuli aina karsee hiki. Oli mukana telinevoimistelu ja jazz-tanssikin, mutta niin vain teiniyteni vei voiton kaikista ja 15-vuotiaana ainoa mitä harrastin oli ostarilla notkuminen kavereiden kanssa. Kivaahan se silloin oli, mutta kyllä sanon, että muutama typerä juttu olisi varmasti jäänyt tekemättä mikäli vapaa-aika olisi kulunut ostarin sijaan vaikka urheiluhallissa.

Mielestäni on tosi harmillista, jos varhaislapsuudesta asti arjessa mukana kulkeneet harrastukset jäävät pois arjesta vain, koska just nyt ei satu kiinnostamaan. Itseäni kyllä aidosti harmittaa, että jätin pianon soiton pois. Nyt osaisin soittaa tosi hyvin jos olisin soittamista vaan sinnikkäästi jatkanut. Miksei vanhempani pakottaneet jatkamaan? Nyt toivoisin, että olisivat pakottaneet. Silloin olin onnellisin ikinä, että eivät pakottaneet. Olinko tarpeeksi kypsä tekemään itse tämän päätöksen?  Mietin, että kuinka paljon ”pakottamista” vanhemman tulisi harjoittaa tilanteessa, jossa vängätään treenejä vastaan sen takia ettei huvita? Kuinka paljon taas tulisi kuunnella teinin omaa sanaa? Jos ei huvita niin jäädäänkö kotiin vai pohditaan, että koska taas ehkä huvittais?

Sukupuolten välinen ero vai luonnekysymys?

Meillä on onneksi vielä toistaiseksi teinin kanssa suht  lievää tämä harrastuksen vastustaminen. Hän tykkää kovasti harrastamastaan koripallosta ja hän on siinä hyvä. Pelaa maajoukkuevalmennuksessa ja mielestäni hyvät mahdollisuudet kehittyä vieläkin paremmaksi. Mutta toisinaan hän pistää vastaan, kun treenit koittaa. Tai ei nyt pistä vastaan, mutta kulkee perässä ja rätkättää taukoamatta. Keksii 74 eri selitystä, miksi ei just tänään ole hyvä päivä treeneille. Ja se on kuulkaa raskasta kuunneltavaa, kun teini-ikäinen neiti-ihminen rätkättää. Ihan hengästyy itsekin, kun kuuntelee.

Meidän numero kakkonen puolestaan pelaa jalkapalloa. Maajoukkuevalmennuksessa hänkin. Hänestä tulee teini tänä vuonna ja täytyy myöntää, että hänen suustaan en ole kovinkaan montaa kertaa valituksen sanaa kuullut. Hän menee joka kerta intoa puhkuen treeneihin, satoi tai paistoi, oli yhdeksän tunnin koulupäivä takana tai ei. Hänellä on 3krt/vkossa maajoukkuevalmennus, kerran viikossa oman jengin treenit sekä viikonloppuisin matsi. Luxembourgissa jalkapallon maajoukkuevalmennusta vedetään ulkona ympäri vuoden. Tälläkin hetkellä, vaikka on lunta ja pakkasta. Treenit ovat pakolliset ja pojat treenaavat läpi koulujen lomat. Lomaa on vain jouluna ja kesällä 1.5kk. Muut lomat menee treenatessa (joka taas vaikuttaa meidän lomailuihin melko ratkaisevasti, mutta ei siitä sen enempää). Ja hän ei valita. Vielä.

Harrastusten merkitys lapsen/nuoren elämässä

Miten vanhempana voisi sitten vaikuttaa siihen, että lapsen elämässä pysyisi harrastus mukana läpi teini-iän? Harrastus pysyisikin mielekkäänä läpi teinivuosien eikä muuttuisi missään vaiheessa pakolliseksi suorittamiseksi. Vai voiko vanhemmat tehdä mitään? Tai kuuluuko vanhemman pakottaa lapsi harrastamaan? Vai pitääkö lapsen saada päättää itse. Toki siis pitää saada itse päättää mitä lajia haluaa harrastaa, mutta lähinnä ajan takaa sitä, että kuuluuko vanhemman vähän ”tuuppia” lasta treeneihin vai antaa teinin itse päättää huvittaako vaiko eikö. Vai onko tämmöinen treeneihin painostava vanhempi, kauhea ja julma?

Harrastaminen, tai harrastukset, ovat sosiaalisten  taitojen kehittymisen, sosiaalisten kontaktien luomisen, ryhmäytymisen ja ihan jo uusien taitojen kehittymisen kannalta, todella tärkeä asia lapsen/nuoren elämässä. Harrastuksista jää usein nuorelle pitkäaikaisia ystäviä. Joillekin harrastus on tuki ja turva. Joku saa harrastuksen kautta elämäänsä turvallisen aikuisen. Toiselle harrastus on keino pysyä pois pahoilta teiltä. Siksi mielestäni onkin kovin surullista, että joillakin perheillä harrastamisen esteenä on tiukka taloudellinen tilanne. Olen kuullut Suomessa asuvilta ystäviltäni, että  harrastusmaksut Suomessa ovat melko kovia. En yhtään tiedä miten Suomessa tuetaan lasten harrastamista tai onko mitään harrastusta, joka olisi ilmainen/edullinen. Mutta mielestäni jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus harrastamiseen. Täällä Luxembourgissa harrastamista tuetaan sillä, että kausimaksut pidetään hyvin kohtuullisina, jopa melko alhaisina. Näin kaikkien perheiden lapset ovat tasa-arvoisessa asemassa harrastamisen kanssa ja kaikilla on mahdollisuus aloittaa jokin harrastus taloudellisesta tilanteesta riippumatta.

Ja lopuksi haluan vielä selventää, että tykkään teineistä eikä meillä mennä treeneihin jos ollaan sairaina 🙂

Olen aina ollut lapsirakas ja tiennyt hyvin varhain, että mikäli vain luoja suo, haluaisin äidiksi nuorella iällä. En siis lainkaan uraorientoitunut vaan ennemminkin kotona viihtyvää tyyppiä. Esikoisemme syntyikin, kun olin 26-vuotias. Taustastani sen verran, että ennen esikoisemme syntymää, opiskelin meikkaaja/maskeeraajan ammatin itselleni. Heti valmistumiseni jälkeen aloitin aktiivisen työnhaun ja onnistuinkin löytämään itselleni työpaikan, jossa pääsin toteuttamaan itseäni. Kuuden työssäolovuoden jälkeen, tulin raskaaksi ja jäin äitiyslomalle. Nautin todella paljon kotona olemisesta ja halusin pitää lapsemme kotihoidossa niin kauan, kuin se taloudellisesti oli mahdollista.

Esikoisemme ollessa reilun vuoden ikäinen, toinen lapsemme ilmoitti tulostaan. Päätimme yhdessä mieheni kanssa, että en mene takaisin töihin ennen toisen lapsemme syntymää vaan jatkan kotiäitinä olemista. Vuodet vierivät ja toinen lapsemme täytti vuoden. Kotiäitinä pyörimistä oli siinä vaiheessa takana 3.5 vuotta. Aloin pohtia omaa tulevaisuuttani ja sen hetkistä työtilannettani. En enää oikein viihtynyt työpaikassani  ja olin tullut siihen tulokseen, että vanhaan työpaikkaani en enää halua palata.

Uudelleen kouluttautuminen

Päätin siis kouluttautua uudelleen. Tästä kerroinkin jo ensimmäisessä tai toisessa postauksessani, mutta kertaan sen vielä tähän. Eli hain ja pääsin ammattikorkeakouluun, josta valmistuin neljän vuoden opiskelun jälkeen sairaanhoitaja/terveydenhoitajaksi. Matka kohti unelma-ammattiani neuvolantätinä oli varmistumassa. Kun opintojani oli jäljellä sen puoli vuotta, mieheni ilmoitti hakevansa työpaikkaa ulkomailta. Hän sai työpaikan ja siellä tulisi aloittaa muutaman kuukauden kuluttua. Mieheni muutti tänne Luxembourgiin ja minä kävin opintoni Suomessa loppuun. Mikä parasta, ehdin valmistumiseni jälkeen vielä työskennellä puolisen vuotta neuvolassa. Todella haikein mielin luovuin työstäni, kun muutto Luxembourgiin tuli ajankohtaiseksi. Minulla olisi ollut äitiyslomasijaisuus valmiina, mutta valitettavasti en voinut ottaa sitä vastaan.

Olin koko ajan lähes varma, että palaamme takaisin Suomeen ehkä 3 vuoden päästä ja jatkan työelämässä siitä mihin silloin jäin. Kuusi vuotta on kulunut ja olemme edelleenkin täällä. Olemme olleet jo sen verran kauan poissa, että tuskin voisin enää neuvolatyöhön palata. Eihän se neuvolatyö tokikaan mihinkään siitä muutu, ihan samalla tavalla niitä vauvoja/lapsia ja äitejä hoidetaan edelleenkin, mutta ymmärtääkseni työtehtäviä on tullut jonkin verran lisää eikä minulla ole osaamista niihin. Vaikka työtäni kaipasinkin, olin silti todella onnellinen, että minulla oli mahdollisuus olla lasten kanssa kotona.

Uhka vai mahdollisuus?

Tässä kotiäitinä ollessa on vastaan tullut kauhisteluita siitä, miten kauan olen kotiäitinä jo ollut. Ja saa olla kauhuissaan. En yhtään pahastu siitä. Moni päivittelee, että mitenköhän kestän sitä sekasortoista pikkulapsi-uhmaikä-teiniarkea vuodesta toiseen tai enkö ole huolissani omasta urakehityksestäni tai mites eläke, sitäkään ei kerry. Urakehityksen suhteen en ole huolissani. En oikeastaan kaipaa mitään uraa. Viihdyn itsekseni, toki tykkään myös tavata ihmisiä. Mutta minulle ei ole mikään ongelma olla päivästä toiseen itsekseni kotona. Nautin siitä todella paljon. Meillä on sellainen härdelli täällä päällä aina, kun koko jengi on kotona, että oikeastaan olen tosi mielelläni yksin arkipäivisin ja nautin hiljaisuudesta. Eläke ei kerry, mutta olemme miehen kanssa tehneet muutamia järjestelyitä ajatellen eläkeikääni, että en ihan penittömäksi ole jäämässä.

’Meitä on niin monenlaista tällä maapallolla. Joku toinen ei jäisi kotiin mistään hinnasta pidemmäksi aikaa, kun virallinen äitiysloma kestää. Toinen taas viihtyy kotona ja on niin pitkään, kuin mahdollista. Kolmas haluaisi olla kotona, mutta se ei esim. taloudellisesti ole mahdollista. Neljäs ei haluaisi olla kotona, mutta on työtön eikä ole työpaikkaa mihin mennä. Sitten on niitä arvostelijoita, jotka rakastaa arvostella muiden ratkaisuja. Kun se on erilainen, kuin oma ratkaisu, täytyy sitä vähän arvostella.

Muistan silloin, kun muutimme tänne, kuulin muutaman kerran kommentin: ” mites sun oma työnteko nyt sit?”. Vastasin jo silloin, että en murehdi tulevaa. Katsotaan miten elämä Luxembourgissa sujuu ja edetään sen mukaan. Mielestäni tämä ulkomaille muuttaminen oli kuitenkin loppupeleissä aika mieletön mahdollisuus. Mahdollisuus, joka mahdollisti minulle kotiäitinä olemisen.

Työelämään palaaminen?

Mies on jo kertaalleen vaihtanut täällä työpaikkaa, muutoksia on siis jo tullut ja voi olla vielä tulossa. Ehkä palaamme 1-2 vuoden päästä Suomeen, ehkä ei. Itse olen sivusilmällä katsellut täällä työpaikkoja ja olisinkin kiinnostunut aloittelemaan jotain osa-aikaista hommaa. Koulunkäyntiavustaja ja sihteerityöt ovat ne, mitä olen katsellut. Olen itseasiassa käynyt yhdessä sihteerin virkaan liittyvässä kokeessa, mutta tuloksia odotellaan edelleenkin. Pidän mahdollisuuksiani saada tämän viran tosi pieninä enkä enää oikein tiedä, että haluaisinko edes koko virkaa. Kokopäivätyö, 4 lasta ja paljon reissaava mies?! Ehkä mahdoton yhtälö.

Täydellisin työ tähän elämän tilanteeseen olisi työ, jota voisin tehdä kotoa. Kääntäjän työ, litterointi, sisällöntuottaja, jotain tämän tyyppistä. Pystyisin tekemään työt kotona ja samalla pyörittää tätä suurperheen arkea. Eli jatkaa kotiäitinä olemista, mutta kuitenkin tehdä siinä samalla vähän töitäkin. Tuntuu vaan olevan aika vaikeasti löydettävissä tuon tyyppinen työ. Jos tiedät jotain niin vinkkaa toki, olisin kiitollinen.