Mitäs nyt?
Noo, onhan se vähän suttuinen kuva, mutta olennaisin asia välittynee…
Plussahan se sieltä sitten napsahti. Kuinkas muutenkaan. Tästä voi nokkelampi kaveri päätellä, että ehkäisy on mitä ilmeisimmin pettänyt kriittisellä hetkellä. Ei ihan kuulunut suunnitelmiin tämä tämmöinen. Mutta siinä ne nyt ovat, kaksi viivaa raskaustestin näytössä.
Mitäs nyt? Rehellisesti sanottuna, ei aavistustakaan. Tai no, minä haluaisin pitää sen. Mies ei. Minä ajattelen tunteella, mies järjellä. (Damn, miksi sen pitää olla meistä se järkevämpi…?)
On totta, että meillä ei juuri nyt ole yksinkertaisesti varaa lapseen. Toisaalta, saisin siskoiltani aika paljon tavaraa lainaan (vaunut, turvaistuin yms. kalliit jutut) ja varmasti pieneksi käyneitä vaatteita. Ja uskoisin, että molempien vanhemmat haluavat olla sekä hoitoapuna, että tukea myös tiukan paikan tullen rahallisesti.
Sitten on tietysti nämä: Entäs jos tulee ero? Mutta me ollaan tunnettu vasta niin vähän aikaa (9kk), kaikki on vasta alussa (totta…). Ei meillä oo mikään kiire. Miksi se pitää hommata nyt? Entä jos vaikka parin vuoden päästä?
”No koska se olis tulossa nyt!”
Mies sanoo haluavansa kasvaa itse, ennen kuin ruvetaan lapsia hankkimaan. (herra kohta 25 vee) Mun on hirmu vaikee heittää vasta-argumentteja, jos toisesta tuntuu, että se ei oo valmis. Mulla ei myöskään oo mitään kauheen päteviä perusteluita sille, miksi minä haluan tämän lapsen just nyt ton miehen kanssa. Ei oikeestaan mitään perusteluita.
Mä haluan lapsen ja ajatus abortista tuntuu pahalta. En tiedä, voisinko ajatella tehneeni oikean ratkaisun, jos tämä raskaus kekeytettäisiin. Eikö se riitä syyksi? En mä halua rypeä syyllisyyden ja katumuksen tunteessa lopun elämääni. Minä haluan olla äiti, koska se tekisi minut onnelliseksi. Koska minä haaveilen perheestä, johon kuuluu minä, mieheni ja meidän lapsemme. Yksi lapsi.
Yksi lapsi, jota mä rakastan jo nyt niin helvetisti… Tai siltä se tuntuu.
Siitä minäkin olen samaa mieltä, että tulihan tämä aika äkkiä. Ei meidän vielä olis tarvinnu alkaa perhettä perustaa. Mutta kun se mun haave nyt olis toteutumassa, niin miksi estää se? Toki joudun ajattelemaan myös mieheni mielipidettä. Hän ei halua tätä nyt. Ja kyllä mä sen ymmärrän. Eihän siitä nyt missään nimessä helppoa tule. Lapsen saaminen ei ole koskaan helppoa, vaikka olisi läjäpäin rahaa. Olisi se kyllä helpompaa, yksi huolenaihe vähemmän, mutta ei se sitä tunnepuolta ja lapsiperheen arkea muuta suuntaan eikä toiseen.
Miten ihmeessä mä tiedän, mikä on oikea ja mikä väärä ratkaisu? Mistä minä tiedän, mitä minun nyt pitää tehdä? Ajattelenko järjellä, vai tunteella, jotka molemmat ovat siis eri mieltä?
Mieheni mielestä abortti olisi helpoin ratkaisu. Paras ratkaisu. (Ei kuulema maailmanloppu, oli päätös kumpi tahansa, mutta aborttia hän selvästi kannattaa.) Minun mielestäni abortti on kaikkea muuta, kuin helppo ratkaisu. Ei se ole niin yksinkertaista, että senkun menee ja tekee vaan. Miehellehän se varmaan on, varsinkin, kun ei halua lasta. Mutta nainen, jonka kehoa tämä päätös koskee, ja joka haluaisi lapsen, ei näe aborttia helppona ratkaisuna. Ei se fyysinen kipu, mutta se henkinen.
Mitä ihmettä minä teen…