Ja sillä hetkellä tajusin, että mulla ei ole elämää
Eli… Mies tuli töistä kotiin ja mä kerroin päivän kuulumisena sen, että meidän kissalla oli ollut ilmavaivoja… Huh huh…
Sen jälkeen tulin siihen tulokseen, että mun on päästävä töihin! Tai jonnekin. Siis apua, tuoko oli mun päivän kohokohta? Kissan pieru? Ei hyvää päivää.
Mökkihöperyyttä on ollu siis ilmassa jo pitkän aikaa. Mä juttelen sille kissalle päivät pitkät muutenkin, höpöttelen sille kaiken, mitä just sillä hetkellä teen.
Esimerkiksi näin:
”Mamma laittaa vähä ruokaa tässä ”
Mau!
”Niin, haiseeko se hyvälle?”
Mau!
”Otetaanko vähä Whiskasia?”
Mau!
”Oot sinä kyllä ihan hassu tyttö, huudat koko ajan.
Mau!
” Tuutko mamman kanssa ripustamaan pyykkiä?”
Mau!
”Joo, tule vaan, pikkukisu.”
Hahhah, ai kamala, ihan tervettä!
Ja silloin, kun katti on ulkona, mä höpöttelen itsekseni. (Jos joku ois täällä päivisin kärpäsenä katossa, niin mitähän se mahtaisi ajatella!) Hmm, alkais varmaan olla jo ihan korkee aika päästä vähä ihmisten pariin.
Joten. Tästä kaikesta säikähtäneenä ja innostuneena otin sitten puhelimen käteen ja soitin parin kesän takaiselle työnantajalle ja kysyin kesätöitä. Kesätöitä siksi, että menen toivonmukaan syksyllä opiskelemaan ja siksi, että työ, johon hain, on taimitarhatyötä ja siksi kausiluontoista. Toisinsanoen tekevät töitä keväästä syksyyn. Laitoin sinne sähköpostia menemään ja soitan huomenna uudelleen. Se työnantaja on siitä omaperäinen, että sanoo kyllä soittavansa takaisin, mutta todellisuudessa, jos haluaa sinne töihin, pitää soittaa itse takaisin. Tämä on sellainen juttu, joka pitää vaan tietää.
Hyvällä tuurilla työt alkaa jo maanantaina. Sitten voin selittää mies-raukalle kissanpierujen ja muiden aivopierujen sijaan siitä, miten olen hiki hatussa kitkenyt kuusentaimia kahdeksan tuntia.
