Ladataan...
KOTISMI

 

Siippani tiedusteli eräs ilta, milloin taapero siirtyy nukkumaan omaan huoneeseensa. Heitin vastatiedustelun ja kysäisin, että milloin hän tahtoisi niin tapahtuvan. “18-vuotiaana”, vastasi hän.

Vauvanaattorin saavuttua taloon, sänkymme viereen ilmestyi kehto. Vauvan kasvettua ja hänen yöelämänsä vilkastuttua kehto vaihtui pinnasänkyyn. Pinnasänky seisoa nakottaa edelleenkin tiukasti vuoteemme vieressä, vaikka aikoinaan viereinen kammari raivattiin uudelle perheenjäsenelle (onpahan pysynyt vierashuoneena). Jos taaperolla on kerran oma huone, miksi taapero ei nuku siellä? Taapero nukkuu vanhempiensa välittömässä läheisyydessä ainoastaan aikuisten itsekkäistä syistä. Toistaiseksi tahdomme pitää palleron lähellä. Emme yksinkertaisesti raaski siirtää poikaa omaan huoneeseen. Nukkuvaa lasta on ihana katsella (etenkin sellaista, joka on valveilla täysin kahjo)!

Toisekseen, onhan se nyt paljon näppärämpää hyssytellä metrin päässä heräilevää taaperoa, kuin tehdä zombivaellus viereiseen huoneeseen, kirota kaikki elämän karut kivet ja siinä samalla hävittää unihiekat matkalle. Jos virkoan yöllä liikaa, aivoni lähtevät välittömästi laukalle. Tehdyt ja tekemättömät asiat vyöryvät mieleen ja loppuyö menee pyöriessä. Eli käden ojennus, tuti naamariin ja silitys kombinaatio pimeässä huoneessa on maksimisuoritus, mihin yöaikaan kykenen. Toinen liikerata on taaperon kippaaminen laidan yli meidän keskeen, kun edellinen yhdistelmä lakkaa toimimasta.

Ennen lapsen syntymää päätin, että vauva nukutetaan alusta saakka omaan sänkyynsä ja nostetaan tarvittaessa viereen. Perhepeti ei tullut meillä kuuloonkaan. Olen herkkäuninen ja pelkäsin, että lapsen myötä en enää koskaan nukkuisi hyvin (aikuisten oikeesti pelkäsin, että tukehdutan lapseni pyörimällä päälle). Pelko osoittautui vääräksi ja päätös omaan sänkyyn nukuttamisesta parhaaksi. Vauvan tuhina toimi oivana unilääkkeenä ja myöhemmin taaperon toimeliaisuus onkin sitten imenyt mehut päivän mittaan niin kuiviin, ettei nukkumatille tarvitse kuin iskeä silmää iltaisin ja taju on kankaalla.  

Päiväkodin aloitus on tuonut uudenlaista levottomuutta öihin. Väsymyksen syvimmissä kuopissa olen pohtinut, auttaisiko lapsukaisen siirtäminen omaan huoneeseen rauhoittamaan yöt. Toisaalta, päivähoidon aloitus on tietynlainen shokki lapselle ja hän kaipaa selkeästi enemmän läheisyyttä. Hoitopäivien jälkeen läheisyyttä on tankattava öisinkin. Äitiä huudetaan pitkin yötä ja vanhempia ilahdutetaan jo yön alkumetreillä siirtymällä keskeen pyörimään. Ja yö olisi ollut kuinka levoton, herätys on ennen sian pieremää. Aikainen lintu madon nappaa ja uuvahtaa ennen puoltapäivää! Otetaan nyt tästäkin vaiheesta kaikki ilo irti ja pidetään lapsi lähellä. Jos heppu siirretään sitten siellä uudessa kodissa omaan huoneeseen (kun siellä se erillinen vierashuonekkin on). Ja tajutaan, että homma olisi pitänyt hoitaa jo aika päiviä sitten.  

Vanhemmuus on raastavan ihanaa. Nukkumajärjestely on yksi niistä "mennään sieltä missä aita on matalin/missä on paras perstuntuma"-jutuista, mitä päätin jo äitiyden alkumetreillä hyödyntää, ettei kurjuus ota yliotetta ja järki pakene päästä.

Onko väärin mennä sieltä, missä aita on matalin? Saatikka toimia pelkän perstuntuman perusteella? Joko ollaan siellä paskamutsi raiteella?

Ladataan...
KOTISMI

 

Kertakäyttökulttuuri on alkanut vuosien saatossa puistattamaan. Ostaminen ostamisen ilosta ja kulutushysteria on hyvin pitkälti taputeltu osaltani. Jos ikä ei ole tuonut lisää järkeä missään muussa suhteessa, niin ainakin kulutustottumuksissa on tapahtunut kypsymistä.  

Pyrin ostamaan laadukkaita, aikaa sekä kulutusta kestäviä tuotteita. En juokse sesonki tai muoti-ilmiöiden perässä. Suosin kotimaisia merkkejä. Panostan tuotteisiin, joiden käyttöikää voi pidentää säännöllisellä huollolla ja joita en yksinkertaisesti raaski heittää pois tai laittaa kiertoon. Kerään kotiini asioita ja esineitä, jotka lapsenikin voisi kelpuuttaa peinnökseen.  

Aluksi “sukupolvelta toiselle” ajatusmaailma rantautui huonekaluihin ja sisustamiseen, mutta nykyään lanka on yhtä punainen melkolailla kaikissa hankinnoissa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että taloudelliset kertasatsaukset ovat suurehkoja ja usein investoinnit vaativat pitkäjänteistä säästämistä. Ostoksia harkitsee tarkemmin eikä heräteostoksia tule tehtyä. Mielellään ostaa myös käytettynä.

Ostohysterian selättämiseen on auttanut myös oman tyylin löytäminen. Kun ostopäätöstä tehdessä on täysin vakuuttunut, että tuote tulee olemaan rakastettu ja pidetty, hutiostoksia ei synny. Sesonkituotteiden ja muoti-ilmiöiden perässä juoksemisen jätän toisille naisille. Mustat conssit ja mikkimekko toimivat tilanteessa kuin tilanteessa. Laadukas kaulahuivi palvelee talvesta toiseen ja nahkakengät voi aina lankata uutta vastaaviksi.  

Lapsen hankintojen kohdalla tilanne on hieman toinen. Lapsi kasvaa nopeasti, vuodenajat vaihtuvat vauhdilla ja kausivaatteiden elinkaari jää lyhyeksi. Olen hionut tätä kulutushuippua sirommaksi periaatteella: osta uutena, jos et löydä käytettynä. Kippareiden koluaminen vie aikaa, mutta tuottaa myös tulosta. Ja on yllättävän koukuttavaa! Myönnetään, että ajoittain on pirun hankala löytää omaa silmää miellyttäviä ja siistikuntoisia vaatteita rymyiässä olevalle taaperolle, mutta usein sinnikkyys palkitaan. Huonoa omatuntoa en kanna, jos hankinnat tehdään suoraan markettien hyllyltä, mutta on sanoin kuvaamattoman hieno fiilis löytää jotakin etsimäänsä kirpparien kätköistä pilkkahintaan.

Henkilökohtaisten kulutus oivallusten myötä ostan vähemmän ja vaalin hankittuja aarteita. Olen oppinut määrätietoisen säästämisen ja näen ostokset eräänlaisena sijoituksena. Esimerkiksi opiskeluaikoina hankkimani Tapiovaaran tuoli tulee kulkemaan mukanani aina. Käytetyn ja alkuperäistuotannon Mademoisellen etsintään kului vuosi ja rahojen kasaan saamiseen tarvittiin monta hikistä työvuoroa Hesen kassalla.

Kertakäyttökulttuuri on kitketty kohdallani nolliin. Nyt kun peruspaletti alkaa olemaan  läjässä, seuraavaksi olisi aika kiinnittää entistä enemmän huomiota hankintojen ekologisuuteen sekä kotimaisuuteen.

 

Ladataan...
KOTISMI

 

Uutta kotia metsästäessä kriteereiksi muodostuivat mm. avokeittiö, avarat oleskelutilat keittiön ympärillä ja toive keittiöremontin välttämisestä. Uudiskohteeseen päätymisessä on sekin hienous, että keittiöremontti vältetään ja silti saamme uuden juuri meille passelin keittiön.

Koska keittiössä vietetään paljon aikaa, arvostan tilaratkaisuja, jotka eivät eristä muonavastaavaa ympäristöstään. Uusi keittiö on toiveiden mukainen  “sosiaalinen keittiö”. Hellan ääressä voi seurustella vieraiden kanssa, seurata sivusilmällä taaperon touhuja, vilkuilla lätkämatsia, kokata isommallekin porukalle tai vain istua saarekkeen ympärillä viiniä juoden ja toivoen että joku toinen valmistaisi illallisen.

Suurin huolenaiheeni keittiön suhteen oli alkuperäisissä piirustuksissa näkynyt niemeke, mikä jakoi keittiön ruokailutilasta ja olohuoneesta. Kuten jo edellä mainitsin, toiveissa on avarat yhtenäiset tilat ja niemeke tuntui tässä tapauksessa kömpelölle ratkaisulle. Esitin Puustellin sedälle vienon toiveen niemekkeen taikomisesta saarekkeeksi, mikä mahdollistaisi suoran yhteyden kyökistä ruokapöytään. Pienten mittailujen ja pohdintojen jälkeen keittiösuunnittelijamme teki kuin tekikin taikojaan ja nyt suunnitelmassa seisoo saareke.

Keittiö on valkoinen. Kaapistot ja tasot ovat mattavalkoiset ja alustavasti vetimien virkaa toimittavat valkoiset “piilovetimet”. Täysin mieleisiä vetimiä en juuri tähän hätään löytänyt, mutta puoliso lupasi asentaa keittiöliikkeessä hikeentyvälle vaimolleen uudet vetimet koska tahansa. Tämän vuoksi siis päädyttiin lähes näkymättömiin vetimiin, jotka eivät jätä jälkiä kaapistoon. Auki pompautettavia kaappeja en kaikesta minimalistisuudestaan huolimatta tahtonut ja luulen, että jokainen sellaisia käyttänyt tietää syyn.

Keittiön valkoinen aneemisuus tapetaan mustilla yksityiskohdilla, välitilan laattaratkaisulla  sekä rosterisilla kodinkoneilla. Yksityiskohtiin palaan jahka muistan ja ennätän.

 

Ladataan...
KOTISMI

Kuukauteni kotimuijana ovat ohi. Huomenna koittaa uusi arki. Mamalla jatkuu työt ja taaperolla alkaa päiväkoti. Kun ei tiedä mitä odottaa, niin vähän pelottaa.

Hauska nähdä, millaiset jäljet 20 kotona vietettyä kuukautta ovat minuun jättäneet. Osaanko enää tehdä leipätyötäni ja kuinka paljon olenkaan muuttunut työntekijänä. Takaan, että prioriteetit ovat menneet uusiin puihin.

Yllätin itseni nauttimalla kotikuukausista pääsääntöisesti todella paljon. Ennen niin työorientoitunut ihminen osasi “asettua” kotimaman rooliin hetkessä. Äitiys oli riittävän suuri haaste, minkä projekti-ihmisenä tahdoin vetää päätyyn saakka. Eli tässä tapauksessa: olla kotona niin kauan kuin perse kestää. Yhtäkään tylsää päivää ei ole päässyt lipsahtamaan kalenteriin. Ja mikä parasta! Kalenteri on ollut vapaa tylsyydestä sekä merkinnöistä. Voisi kuvitella, että äitiys sitoo, mutta minut äitiys on kirjaimellisesti vapauttanut siitä kuuluisasta oravanpyörästä.

 

Mietin päivittäin, että taapero on liian pieni päivähoitoon ja olisin varmasti viihtynyt vielä hetken kotona. Kompromissina tähän tuskaan päädyin palaamaan töihin suunniteltua pienemmällä työajalla. Pehmeä lasku uuteen arkeen tuntuu nyt sopivan pehmoiselle. Ahdistus ei ole päässyt liian suureksi, en ole menettänyt yöunia, eikä koko kesä mennyt asiaa miettiessä. Enää pohdin, mahtaako taapero koskaan tottua päivähoitoon kun hoitopäivät ovat niin harvassa. Melkoinen dilemma.

Vaikka palaan töihin osa-aikaisena, äidin rooli on siitä hauska, että se on täysipäiväinen tilanteesta riippumatta. Enää mietin, kuinka osaan jakaa aikani ja energiani tässä 60%+100% yhtälössä. Seuraava haaste tälle projektimuijalle on opetella delegoimaan.

 

Ladataan...
KOTISMI

 

Raskainta äitiydessä on huoli. Päättymätön ja vuolaasti ylitsepursuava huoli omasta lapsesta. Samaan huoleen sekoittuu huoli itsestä ja lapsen läheisistä. Ettei nyt vaan sattuis kellekään mitään!

Taapero sairasti, minkä seurauksena ennustin hautakiveni kirjoituksen: “kuoli huoleen nuorehkolla iällä”. Mieheni alkoi pohtimaan, voisiko huolen määrä olla vakio. Yhden lapsen kohdalla kuppi on niin sanotusti täynnä huolta, mutta seuraavan jälkikasvun myötä tuosta kupista jaetaan kahdelle ja niin edelleen... Olen täysin vakuuttunut, että huolen määrä ei ole vakio ja taatusti hukkuisin huoleen, jos minulla olisi yhtään enempää huollettavia rakkauspakkauksia ruokakunnassani.

Esimakua sydän syrjällään olemisesta sain, kun siskoni odotti kummityttöäni. Olin kuin lekalla päähän lyöty, miten huolissaan saatoin tuosta lapsesta olla. Mitään erityistä syytä huoleen ei ollut, mutta silti tuo möykky alkoi kuristamaan kurkkua ja puristamaan rintakehää heti kuultuani positiivisesta testistä. Eikä huoli ole sittemmin helpottanut.

Sitten aloin odottamaan omaani. Ei ollut huolen määrä vakio! Sen sijaan möykky kurkussa ja puristus rinnassa kipusi aivan uusiin sfääreihin. Tässä sitä ollaan. Täynnä huolta! Huoli on äärimmäisen kuluttavaa. Se sekoittaa pään ja saa näkemään asiat aivan omituisin silmin. Jokaiseen mahdollisuuteen on alkanu sekoittumaan myös uhka. Enkä mielestäni ole edes hysteerisen huolehtivainen ja ylisuojelevainen mutsi. Taapero saa aivan rauhassa teluta ja temmeltää. Testata rajojaan ja olla uhkarohkea. Nuolla leluja ja sairastaa. Olen tavallinen mutsi kuorrutettuna aivan tavanomaisella äidinvaistolla. Tällaista vaan on olla äiti. Elämä positiivisen raskaustestin jälkeen ei ole enää koskaan täysin huoletonta.

Tällä viikolla sain todeta, että äitiys on raskaimmillaan, kun sitä katsoo keskellä yötä rättiväsyneenä, huolta täynnä ja yksin sairaalahuoneen peilistä silmästä silmään.

 

p.s. Kaikki hyvin! Kotona taas.

 

Ladataan...
KOTISMI

 

Uhma in da house eikä kukaan edes pyytänyt sitä kylään. Mutta niin vaan saapui kysymättä lupaa venyttämään mamman pinnaa. Taaperolla kun ei tätä nykyä ole mitään mitä venyttää.

Äksänä lattialla on uusi musta. Jos tahdot tehdä homman tyylillä, heittäydy täydestä vauhdista huutaen selälleen ja iske mennessäsi takaraivo lattiaan. Jos olo ei ole käynyt vielä  tarpeeksi epämukavaksi, huuda lisää (niin ettei henki kulje) ja läpsi itseäsi päähän. Näytä sille kuin raivo ja hysteria olisivat saaneet lehtolapsen. Toista edellinen noin 40 kertaa vuorokaudessa.

Ja mistä nämä tilanteet sitten saavat alkunsa? Huoltaja ojentaa maidon väärin, pyytää istumaan syöttötuoliin, kieltää kiipeämästä älyttömiin paikkoihin, estää levittämästä pastillit pitkin kämppää, ehdottaa autokäyrryihin siirtymistä, ruuan tulo kestää liian kauan, iltasatukirja on väärä, asento on väärä, vaate on väärä, äänenpaino on väärä,... Myönnän! Paska mutsi! Niin ja sittenhän näitä tilanteita syntyy aivan tyhjästä. Takaan, että edes Benedict “Sherlock” Cumberbatch kaikessa nerokkuudessaan ja ihanuudessaan ei kykenisi näitä mysteerejä ratkomaan.

Välillä en tiedä itkisinkö vai naurausinko lattialla sätkivälle ja pää punaisena huutavalle ihmisen alulle. Koominen näky, mutta koomisuus on kaukana kun samainen ihminen on vetänyt tämän samaisen shown kyllästymiseen saakka, valvottanut yön ja herännyt ennen sian pieremää. Väsyttää, tekisi mieli mennä makaamaan viereen ja toistaa toiminta perässä. Minun äidinvaistot ei enää riitä lukemaan pikkuherran mielenliikkeitä ja hienotunteisuutenikin on jo viety äärirajoille. En osaa enää ojentaa maitopurkkia yhtään tämän hienotunteisemmin. Olen tullu siihen tulokseen, että pikkuherra itsekään ei ole tällä hetkellä perillä mielensä liikkeistä. Sekaisin se on!

Jos muuttaisi mummolaan. Loppuisikohan vieraskoreus koskaan? Ja entäs jos sen loppuessa, vaihtaisi taas paikkaa. Taapero nimittäin osaa olla hurmaava oma itsenä vieraiden läsnäollessa, mutta kotona tuosta ihanasta nappulasta kuoriutuu mutaatio rakkaasta lapsestamme ja raivohärästä. Neuvolassa muistutettiin selkeästi uuvahtanutta mammaa, että uhma on luottamuksen osoitus eikä tuosta luottamuksesta pääse kaikki nauttimaan. Ajoittain tämä kunnianosoitus uhman muodossa on hieman kyseenalainen eikä missään nimessä se kaikista voimaannuttavin kokemus vanhemmuudessa. Taapero kun muistaa auliisti osoittaa, että olemme hänen luottamuksensa arvoisia.

Tiedän! Uhma on elettävä, kuuluu kehitykseen ja vanhempien on otettava se vastaan. Mutta come on! Astetta lievempikin kiukku varmasti riittäisi oman tahdon löytämiseen. Hemmetin uuvuttava vaihe sanon minä! Tähän mennessä kaikista vaiheista ultimaattisesti kamalin. Kuulemma ohimenevä, mutta saattaa olla sitkeässä. Päivät tämän kontrolloimattomasti raivoavan polvenkorkuisen ihmisen alun kanssa ovat sanalla sanoen PITKIÄ. Olen täysin valmis jakamaan siivun tai parikin tästä kakusta päiväkodin henkilökunnan kanssa.

 

Ladataan...
KOTISMI

 

 

Asunto rintamalla puhaltavat napakat syystuulet. Deadline materiaalivalintojen sekä muutostöiden osalta lähestyy. Pintojen lisäksi myös keittiö ja säilytyskalusteet on laitettava jiiriin ennen elokuun loppua. Kesällä sisustaminen pyyhkiytyi tyysti mielestä ja palattuani muutama viikko sitten Uusi koti-kansion pariin, alkoivat aiemmin selkeiltä tuntuneet valinnat horjumaan. Tauko loi uudet silmät eikä muutoksilta ole vältytty näin viime metreillä. Instagram-tili on noussut viime viikkoina arvoon arvaamattomaan. Olen nähkääs laittanut seuraajat auttamaan ja äänestämään mm. laattojen väreistä, keittiöhanan muodosta sekä portaikon mikrosementin sävystä.

Pienten yksityiskohtien fiilaaminen, kuten laattojen saumalaastin sävyjen valinta on tuottanut harmaita hiuksia. Hieman on touhu mennyt jopa neuroottisen puolelle. Värisokea mieheni ei selvästikään erota nyansseja eri harmaiden välillä ja häneltä on ollut aivan turha apua pyytää. Myös kuumeileva pikku ukkeli uhmakohtauksineen ja huonoine öineen on hieman sotkenut tämän sisustajan ajatuksenkulkua ja visuaalinen silmä on ollut vahvasti rähmän peitossa. Näytepalojen ja värikarttojen selaaminen puoliteholla on meinannut tehdä kahjoksi. Ja juuri kun ennätin lyödä viimeisen niitin materiaali-listaan ja taputtaa itseäni olalle, päätti toinen puolisko alkaa vehtaamaan saunan paneelien kanssa. Tämä taasen  vaikuttaa märkätilojen kattomateriaaliin. Loputon suo!
 

 

Jotta minulla olisi kertoa jotain, aloitetaan alakerran pinnoista. Alkuperäisissä piirustuksissa alakerta on keittiön ja eteisen osalta laatalla ja olohuoneen puoli parketilla. Alusta saakka oli selvää, että alakerran lattian pinnoitetaan kokonaisuudessaan yhdellä ja samalla materiaalilla. Lattiaan valittiin vaaleanharmaa betonia muistuttava iso 60 x 60 laatta (LPC KANSAS ICE WHITE 60x60). Tätä tulee siis eteiseen, keittiöön ja olohuoneeseen.

Portaikkoon tullaan satsaamaan paljon (puolison mielestä liikaa). Askelmat kerrosten välillä tulevat tekemään takakuistin lasitusten lisäksi suurimman loven budjettiin. Huoneistoissa on betoniportaat (mikä on aivan mahtavaa! ei töminää tai natinaa), jotka rakentaja päällystää yleensä huopamatolla tai laminaatilla. Selvitin rakentajalta, voisiko portaikon jättää betonille. Osottautui, että betoniportaissa sellaisenaan olisi ollut liikaa värivaihtelua ja suojapinnoite olisi uusittava lähes vuosittain. Päädyimme pinnoittamaan portaikon mikrosementillä. Kallista, mutta tyylikästä ja kestävää. Oletan myös, että askelmien puhtaanapito on helppoa. Portaikon sävystä kilpailivat harmaan sävyt Plata sekä Usva. Plata näytti Usvan vieressä taittavan ruskeaa, joten päädyimme puhtaan harmaaseen Usvaan. Sävy on uusi eikä kuvamateriaalia ei löytynyt, joten luotan vaistooni.

 

 

Alakerran katto roiskerapataan valkoiseksi MDF-paneelin sijaan (puoliso vieroksui paneelia). Seiniä ei sävytetä tai tapetoida vaan kaikki pinnat maalataan valkoiseksi. Tylsää, mutta niin ihanan selkeää! Jos alakerta osoittautui liian kliiniseksi kaikkine vaaleine pintoineen, heitän lenkin maalikaupan kautta.  

P.s. On tämä melkoinen työmaa. Niin kuin kuvista huomaatte: yksi ja sama lattialaatta käyttäytyy aivan eri tavalla eri valossa ja eri materiaalit rinnallaan. Koitappa siinä sitten visualisoida, mille se näyttäisi tilassa, mitä ei ole vielä edes olemassa. 

 

Aikaisempia:

Päätös kodin metsästykselle

4H+K+S

Uudiskohde

Seinien värit

Märkätilojen laatat

Ladataan...
KOTISMI

Taapero on saavuttanut iän, jossa samoihin aikoihin kanssani synnärillä pyörähtäneet ja samoilla mammaklubeilla aikaa viettäneet mamat ovat alkaneet pudottelemaan tasaisin väliajoin vauvauutisia. Melkoisen moni on siis lähtenyt niin sanotulle uusintakierrokselle. Viime viikkojen top3 kahvikeskustelu aiheet ovat olleet: vauvakuume, sisarusten ikäero ja perhekoko. Tämä on saanut itsenikin pohtimaan ruokakuntamme perhesuunnittelupolitiikkaa.

En käytä paljoakaan värikynää, jos totean ainokaisemme olevan erittäin tarkkaan harkittu ja läpikotaisin mietitty, mutta sitäkin toivotumpi lisä talouteemme. Ja hyvä niin! En selviäisi täysjärkisenä tästä mammamankelista, jos jokin hiertäisi hampaan kolossa tai elämätön elämä huohottaisi niskaan. Oman ajatusmaailman kääntäminen äiti-moodille vei pitkään enkä koskeen potenut vauvakuumetta. Välillä joudun edelleenkin hakemaan oikeaa taajuutta ja virittämään kanavaa uudestaan. Omaa tilaa ja vapautta rakastavalle on ollut haaste ottaa imeväisestä polvenkorkuiseksi kehittynyt vauhtiveikko pyörimään omalle reviirille 24/7. Ajoittain oman tilan puute aiheuttaa lievää klaustrofobiaa ja hyperventilaatiota. Ja ne ei lähde paperipussiin hengittelemällä.

Ennen äidiksi tuloa kannoin harteillani tietynlaista painetta täyttää tehtäväni naisena. Synnyttää ja jatkaa sukua. Kuinka vanhanaikasta?! Nyt lapsen saatuani, koen paineita lapseni onnellisuudesta. Viime aikoina olen saanut itseni kiinni pohtimasta, voiko lapseni elämä olla hyvä ilman sisaruksia. Koska kyllähän jokainen hyvä äiti lapselleen leikkikaverin suo. Tuleeko lapseni kokemaan elämässään kohtuuttoman paljon yksinäisyyttä ilman sisaruksia? Ovathan omatkin sisareni elämäni keskiössä. Turva ja tuki. Toisaalta, elämässäni on myös lukuisia muita ihmisiä joihin olen luonut tiiviit suhteet ilman, että meissä virtaa sama veri. Ehkä lapsenikin osaa sitoa tällaisia suhteita, jos vain opastamme hienotunteisesti kohti oikeita polkuja ihmissuhteiden sekavassa viidakossa.

Tiedän, että oma elämäni ei tulisi olemaan loistokasta toisen lapsen äitinä. Ei ainakaan tässä hetkessä. Tunnistan tarpeeni ja voimavarani. Niin kuin ensimmäisenkin lapsen kohdalla, pohdin paljon panoksia joita minulla on lyödä äitiyden rulettipöytään. Olen enemmän sellainen all in-tyyppi ja puolivillainen sutiminen saa psyykkeeni romuttumaan. Paukkuja on riitettävä myös elämän muille osa-alueille. Yksi lapsi ei ime minua täysin kuiviin, mutta toinen sen tekisi. Pääluku taloudessa on nyt täydellinen tälläisenään. Äitiys on hauskaa ja perhe-elämä rullaa juuri niin mukavasti kuin yhden uhmakkaan taaperon kanssa vain voi. Vauvauutisia ei siis tippunut tältä rintamalta.

Iloitsen ja nostan hattua kaikille uusintakierrokselle kirmanneille! Ootte aika supereita!

 

 

 

 

 

Pages