Ihmeellinen elämä

Vauvallani on eräs erityinen piirre jolla hän onnistuu aina hämmästyttämään minut.

Silloin tällöin kun olen juuri aikeissa alkaa ruokkia häntä, hän ikään kuin pysähtyy ja hiljenee. Silloin tietysti herään ajatuksistani ja siirrän katseeni häneen etsien syytä siihen, miksi hän ei käykään suoraan ruokailemaan.

Ja silloin näen hänen kaksi mustikan sinistä silmäänsä ja väläyksen hänen hurmaavasta hampaattomasta vauvan hymystään – ikään kuin hän sanoisi ”kiitos, äiti!”. Ja minä ihmettelen, miten noin pieni vauva voi jo osata tämän – tehdä äidin työstä niin helppoa ja iloista – tilanteessa jonka joka tapauksessa tekisin hänen vuokseen, välillä väsyneenä ja – myönnän – poissa olevanakin.

Mutta tuon hymyn voimasta olen taas hetkisen parempi äiti. Ja kiitollinen, että juuri tämä vauva saa olla nyt minun, tämän lyhyen hetken.