Jäkälöityvä ikonimaalari

Keltaokrani loppui tänään, mutta ystävällinen kurssitoveri Markku tuli pelastavaksi enkelikseni ja lahjoitti minulle sitä lisää. Kokeilin hiertää lasilla uutta väriä ja tuntui hyvältä maalata itse sekoittamasta väristä. Pieniä oppimisen ja onnistumisen hetkiä siis.

Huomasin, että pikkuruisessa työssäni lasuurin kanssa tulee olla tarkkana. Sivellin tulee ”niistää” hyvin, etteivät värit leviä. Lasuuri on myös kuin armollisuutta materialisoituna. Se korjaa syntyneitä virheitä ja tasoittaa väripinnan puutteita. Ikonimaalauksessa tehdään kymmeniä kerroksia. Valmiissa työssä voi olla yhdessä kohden jopa sata siveltimen vetoa!

Työskentelyn aikana voi sattua kaikenlaista. Usein se näyttää kovin keskeneräiseltä. Eilen yhdessä vaiheessa Jumalanäidilleni kasvoi miehekäs sänki. Olin kauhuissani! Opin tänään että ikonimaalauksen aikana tulisi rukoilla. Tiesin sen hatarasti ennenkin, mutta en pohtinut sitä enempää miksi. Ehkä omaa rukoilemattomuuttani töpeksin. Ainakaan en ajatellut sillä hetkellä Jumalanäitiä. Epätoivoisella hetkellä aloin tosin pohtia entisen Itäblokin mörssärityttöjä. Kenties miehisen näköinen Mariani antoi aiheen muistaa heitäkin rukouksissani…

Ikonimaalaus opettaa armollisuutta

Lapsenkasvatuksessa ja ikonimaalauksessa on yhteisiä piirteitä. Jokainen maalikerros on kuin yksi vanhemman ja lapsen välinen kohtaaminen. Joskus vuorovaikutusta syntyy ja se on molemminpuolin vahvistavaa. Toisinaan taas kaikki siinä tuntuu menevän solmuun. Mutta kun tulee uusia päiviä ja lisää kohtaamisia niistä syntyy kerrostumia – muistoja. Usein muistot kuultautuvat, aika armahtaa meitä. Kun lapset kasvavat he muistavat päällimäisenä ne hyvät asiat ja hetket. Kuva lapsuudesta voi olla kaikista puutteista huolimatta kaunis ja onnellinen. Toivottavasti myös maalaukseni on valmistuessaan kaunis. Mutta tekijän ei tulisi rukoilla oman ikonin äärellä, ettei ajatus karkaa epäolennaisuuksiin.

Kaikessa on muistettava osata olla armollinen – itselleen ja toisille. Olen jo varma että haluan jatkaa tätä matkaa – kohden hyväksi ikonimaalariksi. Mielessäni on jo uusia ideoita, mutta tiedän, ettei tekniikkani vielä riitä niihin. Aion haastaa itseäni uusiin mielenmaisemiin tulevaisuudessa.

Pidän siitä nöyryydestä, joka ikonin tekemiseen liittyy. Toisin kuin monissa muissa piireissä, ikonimaalauksessa ei saa pitää salaisuuksia.  Hyvä ikonimaalari yrittää parhaansa. Parhaat ikonostaasit ovat syntyneet niin, että jokainen sen tekijä on keskittynyt tekemään juuri sitä, minkä parhaiten osaa. Eivätkä ikonimaalarit kerää kunniaa omalle nimelleen.

Tänään kahvilla keskustelimme siitä, millainen on kannustava opettaja. Opettajan tulee sanoa, kun työssä on tehty virhe. Sanomisen tapa voi olla pelottava tai kannustava. Hyvä opettaja ei pelota epävarmaa oppilasta vaan ojentaa tätä ystävällisesti niin että esimerkiksi syntyy ahaa-elämyksiä ja työssä on kaikenaikaa eteenpäin menemisen meininki. Kurssilaiset olivat tyytyväisiä opettajiin.

Mikään ei ole maailmanloppu! Virhetilanteesta voi oppia. Mutta opettajat ovat erilaisia ja voivat antaa toisistaan poikkeavia ohjeita. Siksi on myös aina kunnioitettava läsnäolevan opettajan opetusta. Katsoa mikä siinä on hyvää ja oppimisen arvoista itselle.

Pohtiessani ikonimaalauksen olemusta minua ilahdutti pihamännystä löytämäni kauniin värinen jäkälä

Lahjakas Luukas

Tänään saimme kuulla vanhoista ikonimaalareista. Kaikkein vanhin heistä oli lääkäri Luukas. Hän oli opiskellut filosofiaa, lääketiedettä ja taiteita. Kreikkalaisista vanhemmista syntynyt Luukas tuli Palestiinaan kuultuaan Kristuksesta. Hän sai myös Kleopaan kanssa todistaa Kristuksen ilmestymistä Emmauksentiellä. Hän maalasi ensimmäisen Jumalanäidin ikonin. Hänen käsialaa on Luukkaan evanliumi ja Apostolienteot. Luukas, lahjakas Luukas, kohtasi marttyyrikuoleman Thebassa, jossa hänet hirtettiin.

Myös muista ikonimaalareista kuulimme mielenkiintoisia kuvauksia. Kerron kuitenkin vain yhdestä. Pyhittäjämarttyri Maria Pariisilainen on moderninajan pyhimys. Hän on syntyisin Latviasta 1891. Hänestä tuli ateisti kun hänen isänsä kuoli. Hänen avioliittonsa päättyi 1913. Muutto Pariisiin 1923 johti hänet omistautumaan teologian opinnoille. Hänestä tuli hyväntekijä – niin kuin useista muistakin ikonimaalareista. Nunnaksi hän alkoi vuonna 1932. Hän teki paljon hyvää ja pelasti juutalaisia majoittamalla heitä. Sen vuoksi hän lopulta kärsi marttyyrina Ravensburgin keskitysleirissä. Hän menehty kaasukammiossa 1945.

Miksihän se on niin, että monet suuret ikonitaiteilijat ovat saaneet marttyyrin kohtalon?