Maailmanahdistus ja mitä siitä ajattelin
Tänään oli taas sellainen päivä, että päässä pyörii ihan hirveästi mietteitä, joita haluaisi pukea sanoiksi. Mutten tiedä kenelle näitä puhuisi. Taikka kirjoittaisi. Nyt, tätä kirjoittaessa ja sanojen ilmestyessä näytölle, ne näyttävät jo typeriltä. Ne samat sanat, jotka omassa mielessä aikaisemmin kuulostivat oivaltavilta ja kirjoittamisen arvoisilta. Tämän blogin perustaminen on kuitenkin yritykseni päästä irti itsekriittisyydestä, joka usein valtaa mieleni ja hallitsee kaikkea tekemistäni ja tekemättömyyttäni. Siispä yritän.
Lienee esittelyn paikka. Olen pian 30-vuotias nainen. Yksi maisterintutkinto ja vähän ulkomaanseikkailuja takana. Nyt työn alla väitöskirja ja erinäisiä osa-aikaisia työvirityksiä. Palkkaa tulee tilille niin että pärjää, ja joskus on varaa johonkin ekstraankin. Naimisissa ihanan miehen kanssa. Oma koti ja siellä kaksi ihanaa koiraa. Voisi kai jopa sanoa, että mulla on kaikki tosi hyvin.
Miksi tätä nyt kirjoitan? Tänään iski maailmanahdistus. Elämänahdistus. Se tunne, että mitä hiton järkeä tässä kaikessa on. Siinä, että menen joka päivä yliopistolle tekemään tutkimusta, jonka tulokset tuskin tulevat koskaan kiinnostamaan tai hyödyttämään juuri ketään. Stressaan deadlineista, projekteista, tekemättömistä töistä, maksamattomasta asuntolainasta, läheisten terveydestä. Ja siitä, miten riittämätön itse olen. Valinnoista, joita olen tehnyt.
Taidan olla sukupolveni malliedustaja. Siis tuon kuuluisan Y-sukupolven. Asiat elämässä ovat menneet, niin, voisi kai sanoa mallikkaasti. On koulutus, työ, puoliso, ystävät, koti. Silti mielen valtaa välillä ahdistus siitä, miten merkityksetöntä oma elämä on. Tämähän on asia, jota ei oikein edes kehtaa sanoa ääneen. Miten kiittämätöntä valittaa, kun on aina saanut kaiken haluamansa. Niinhän se on. Siksi en valitakaan, ainoastaan pohdin mistä omat fiilikset johtuvat ja miten elämään voisi saada enemmän merkityksellisyyden tuntua.
Tavallaan kadehdin ihmisiä, jotka ovat hurahtaneet johonkin tiettyyn asiaan. Oli se asia sitten jooga, kristinusko, fitness-urheilu, tai jokin muu. Kuvitelmissani elämä olisi helpompaa, jos olisi jokin ulkoinen voima, joka asettaisi elämälle rajat, ja johon voisi uskoa täysin. Itse en ole erityisen uskonnollinen. Itse asiassa erosin viime viikolla kirkosta, enkä ole kertonut siitä vielä kenellekään. Urheilen muutamia kertoja viikossa ja pidän siitä, mutta en ole mikään urheiluhullu. En syö lihaa eettisistä ja ekologisista syistä, mutta muuten olen varsin rajoitukseton sen suhteen mitä suuhuni laitan. Olen kai luonnostani kultaisen keskitien kulkija, hurahtajien vastakohta.
Elämäni tuskin on sen merkityksettömämpää kuin kenenkään muunkaan kolmekymppisen suomalaisnaisen. Tai toisaalta myöskään merkityksellisempää. Palaan aiheeseen, jonka mainitsin jo kirjoituksen alussa. Olen äärimmäisen itsekriittinen. Vähän idealisti myöskin. Haluaisin, että sinä päivänä kun elämäni tällä planeetalla päättyy, minusta olisi ollut enemmän hyötyä kuin haittaa. Että olisin saanut jotain aikaiseksi. Tänään on hyvä päivä aloittaa loppuelämän projekti. Tämä blogi tulee sisältämään pohdintoja arjesta, elämästä, valinnoista. Siitä, miten voisi oikeasti elää paremmin ja olla itseensä ja aikaansaannoksiinsa tyytyväinen.