Luistellen läpi elämän

Kohta kolmekymmentä vuotta olen luistellut elämääni läpi kuten suurin osa suomalaisista. Päiväkodin kautta peruskouluun, lukion villit vuodet vailla huolta tulevaisuudesta, jatko-opintoja korkeakoulussa, pätkätöitä unelmien ja ei niin unelmien työpaikoissa, reissaamista ympäri maailmaa, juhlia ja ystäviä.

Päätin yläasteikäisenä, että en halua samanlaista elämänpolkua kuin mitä maaseudulla näin ympärilläni. Lukio ja yliopisto olivat itsestäänselvyyksiä. En halunnut sitoutua tai asettua aloilleni. Halusin nähdä maailmaa, kokea asioita, elää kuin nuoret ja kauniit uraohjukset elokuvissa. Elää, kuten niin monet muutkin kaupungeissa elämänsä parhaita vuosia elävät milleniaalit.

world-3016167_1920.jpg

Ja niin olen elänytkin. Seurannut eteen tulevia mahdollisuuksia, tehnyt törkeän paljon töitä, joista olen nauttinut, lomaillut paratiisisaarilla ja lopulta uupunut aivan täysin. Tiedän olevani hirmuisen onnekas, sillä elämä on kantanut eteenpäin ja tarjonnut huikeita mahdollisuuksia ilman, että olen joutunut suuremmin niistä taistelemaan. Uupumisen jälkeen kuitenkin iski alakulo. Aloin katsoa taaksepäin menneitä vuosia ja vaikka ne ovatkin olleet aivan huikeita, tuntui kaikki jotenkin tyhjältä.

Olin jo vuosia aikaisemmin kyseenalaistanut viestinnän opintoni, kokeillut alanvaihtoa ja palannut kiltisti takaisin entiselle polulleni, koska se nyt vaan oli helpointa.  Sairastuttuani viime keväänä pahoin alkoivat työni ja opintoni kuitenkin jälleen tuntua kovin merkityksettömiltä. ”Haluanko tosiaan seuraavat 40 vuotta istua tietokoneen ääressä päivittämässä erinäisiä somekanavia tai kirjoittamassa tekstejä, joita suurin osa vastaanottajista ei ikinä tule lukemaan?”, pohdin hiljaa mielessäni etsiessäni kuvia uusiin Facebook-postauksiin. En tarkoita tällä, että viestintä olisi merkityksetöntä tai jotenkin tylsää, mutta itse en vain enää löydä siihen tarvittavaa intohimoa.

social-1989152_1920.jpg

Sen sijaan olen aina pitänyt ihmisten kanssa toimimisesta ja parhaimmillani olen asiakaspalvelutyössä. Eniten viestinnän töitä tehdessäni kaipaankin juuri ihmiskontaktia. Pohdin lääketiedettä tulevaisuuteni uraksi jo heti lukion jälkeen, mutta koska olin luistellut lukion läpi sitä helpointa tietä, löytyy todistuksestani arvosanat ainostaan lyhyestä matematiikasta ja pakolliset kurssit biologiaa, kemiaa ja fysiikkaa. Niinpä hylkäsin vaihtoehdon liian työläänä, halusinhan opiskelemaan ilman välivuosia. Kun vuosien varrella lääketieteellinen on toisinaan vilahtanut ajatuksissani, olen ajatellut olevani aivan liian vanha vaihtamaan alaa. Pääsykokeisiin lukemiseen menisi vähintään muutama vuosi ja itse opiskeluun seuraavat kuusi. ”Minähän olisin silloin jo melkein kolmekymmentä”, ajattelin kauhistuneena.

Nyt, kun ikää tosiaan on jo lähes kolmekymmentä, olen alkanut haaveilemaan lääkärin ammatista uudelleen. Hirmuisen työn ja tuskanhan se vaatisi ja ikääkin olisi jo lähes neljäkymmentä valmistuessa, jos edes onnistuisin opiskelupaikan saamaan. Siitäkin huolimatta työvuosia olisi edessä vielä noin kolmekymmentä. Joten olisiko se sittenkään niin hirmuisen mieletön haave, jos elämästään kolmekymmentä vuotta saisi tehdä itselleen mielekkäitä töitä?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *