Anna elämälle mahdollisuus
Voi pojat miten kovasti olen odottanut saavani kirjoittaa tämän jutun.
Eilen illalla sain hartaasti odottamani puhelun. Minä sain töitä. Minä. Ihan oikean työpaikan.
Tiedätkös sen Ylen Sinun tarinasi -mainoksen? Toivottavasti, ja jos et, kannattaa katsoa. (On muuten siitä varastettu tuo otsikko). Jotain tuon videon suuntaista ajattelin kun vuosi sitten otin aikalisän ja hyppäsin vakkarityöpaikasta ihan uudenlaiseen elämään. Minua pelotti hurjasti, mutta haparoivin ajatuksin ja askelin olin ihan varma että jossain on jotain mitä minä en vielä tiedä. Että tässä elämässä on oltava jotain muuta kuin ihan ookoolta tuntuva työ ja loputon perjantaiden odotus.
Ja siitä se lähti. Työnhaku ja piilossa lymynneiden haaveiden etsintä. Ensimmäinen oli alusta loppuun kamalaa, toinen välillä ihanaa ja jännittävää, mutta useimmiten äärettömän pelottavaa.
Kun kesäkuussa kirjoitin työttömyydeksi vaihtuneesta kesälomasta, vähänpä tiesin mitä tuleman pitää. Silloin toivoin vielä löytäväni sen unelmien paikan ennen lokakuuta ja lomailevani siihen asti varpaat hiekassa ja jätski kourassa. Vaan eihän se ihan mennyt niin.
Kesän jälkeen tuli melko lyhyt ja pimeä syksy, jota seurasi loputtomalta tuntuva viiden metrin hankiin peittynyt talvi. Välillä jaksoin tsempata, laittaa työhakemuksia, nauttia vapaista päivistä ja hitaista aamuista. En kuitenkaan etukäteen ollut tajunnut, että työttömyys onkin oikeasti ihan perseestä. Jos olisin etukäteen tiennyt sen olevan paljon muutakin kuin vähillä rahoilla elämistä ja tylsiä päiviä, olisin harkinnut vielä kolmesti sitä unelmien perään suitsait hyppäämistä.
Työttömyys oli pääasiassa ihan toivotonta. Hiljaa herääviä toiveita, varovaisia haaveita. Työhaastatteluista innostumista ja perhosten siipien täyttämää odotusta. Ja ilmat mahasta potkivia pettymyksiä.
Se oli loputonta kaveeraamista oman pään kanssa, hyviä ja huonoja päiviä. Välillä jaksoin innostua uusista jutuista ja uskoa lapsellisen sinisilmäisesti typerimpiinkin haaveisiini. Kunnes tuli se yksi tyly sähköposti, väärin valittu sana ja sunnuntaisin taas uusi tyhjyyttään huutava viikko kalenterissa.
Kunnes tapahtui jotain.
En tiedä oliko se Sara K:n jutut onnellisesta elämästä, hiljaa hiipivä kevät vai pidemmät yöunet. Mutta ihan yhtäkkiä tajusin, että eihän minulle ole mitään syytä olla onneton. Minä en voi syyttää surkeista fiiliksistäni ketään muuta kuin itseäni. En TE-toimistoa, harmaata säätä, huonoja työpaikkailmoituksia, kallista ruokaa tai kipeää selkää. En edes äitiä tai poikaystävää.
Toki olosuhteilla on pieni vaikutus onnellisuuteni, mutta se on kyllä ihan pienen pieni. Ihan itse olin valinnut jokaisen ajatukseni. Eikä yksikään niistä surkeista ajatuksista ollut oikeastaan lainkaan totta. Höpönlöpöjuttuja joka ikinen.
Ja niin minä päätin olla iloisempi tyttö. Katselin vain kauniita asioita, söin ruokia jotka sai suupieleni hymyyn ja suostuin näkemään tulevaisuudessani vain hartaimmat toiveeni. Kun harmitti ja itketti, päätin ettei harmita ja itketä. Kampasin tukan ja lähdin retkelle. Köllähdin Eliaksen viereen sohvalle ja mietin, että voisihan sitä mennä huonomminkin. Hengitin syvään, katsoin peiliin ja päätin että olenkin ihan hyvä tyyppi. Vähän asioiden suurenteluun taipuvainen ja turhan pohdiskeleva, mutta ihan ok kuitenkin.
Onnellisuus on meinaan juuri niin yksinkertaista kuin haluat sen olevan.
Tärkein oivallukseni oli päättää että minun on ihan hyvä siinä missä olen. Työttömyys on meinaan siitä jännä juttu, että maailma ei oikein anna työttömän olla hyvä ihan sellaisenaan. Pitäisi kouluttautua, edetä, reipastua, jaksaa ja kaikinpuolin olla jotain muuta kuin jo on. Tietenkään kukaan ei voi elää ilman töitä koko elämää. Mutta aika moni meistä tietää sen ihan itsekin. En tarvitse sen tajuamiseen työkkäriä, hesaria tai jyrkikataista. Siksi päätin lopettaa hötkyilin ja olla onnellinen siinä missä olin. Katsoa sinnikkäästi sinne minne halusin mennä, mutta olla samalla kiitollinen siitä mihin asti olin jo päässyt. Joka päivä.
Ja hyvinhän siinä kävi. Ihan niin kuin lupasin.
