Yks kaks kol, hyppy!

 

Eilen pyörittelin koko päivän yhtä työhakemusta. Viilasin ja pohdin ja väänsin ja käänsin. Joka toinen minuutti keksin parempaa tekemistä ja koitin lukea, siivota, kuunnella musiikkia ja facebookkailla. Ja se hemmetin työhakemus vaan möllötti puoliks täytettynä koneella.

Ja tajusin etten uskalla tehdä sitä. En uskaltanu miettiä miks haluisin sen työn niin älyttömän kovasti tai miksi oisin siihen ihan edes pikkusen parempi kun ne kaikki muut sata hakijaa. En uskaltanu muotoilla itteäni siihen paperille ja antaa sitä niitten käsiin päätettäväks mihin mun pieni venheeni seilailee. Pelkäsin että epäonnistun enkä ehkä oiskaan tarpeeksi hyvä. 

Juustokakun voimalla sen kuitenkin rykäsin kasaan. Ja mietin miten ihanan tervettä on joskus pelätä. Tai suurimman osan ajan yökkäreissä möllötelleenä ylipäätään tuntea jotain. Pupulandian Jenniltä bongasin vähään aikaan pysähdyttävimmän kappaleen, joka miettii pelkäämistä. Kerrassaan hie-no. http://www.youtube.com/watch?v=XuBJ0QQ4dak&feature=BFa&list=WL3ACCFE5FB98C604B

Ja klik vaan sinne se lähti. Eikä enää edes pelota. Kun olin 6 tuntia tavannu läpi sitä työpaikkailmotusta niin eihän se loppujen lopuks tuntunukkaan enää maailman hienoimmalta paikalta. Oikeestaan aika tylsältä.

Mutta tulipahan haettua. 

En mä sitä ees haluais.

Aika kaukanakin…

Varmaan melko huono palkka… Ja tylsät työkaverit..

Ja sitä rataa. Ettei vaan joutuis pettymään. 

PS. Joskus vielä kerron milloin pelkäsin maailman eniten. Mutta nyt parvekelaseista heijastuu epäilyttävän sininen taivas, joten lähden tarkistamaan mitä siellä tapahtuu.