Sinne minne mieli lilluu
Toi lausahdus on pikkasen vaivannu mua siitä asti kun näin sen jollain Facebookissa. Alkuun mietin että no höh, onpas tyhmä lause. Kyllä mä oon ainakin just siellä minne mun mieli vaeltaa. Elän hetkessä ja olen läsnä ja kaikkea semmosta. Tai siis ootas… kunnes huomasin etten todellakaan ole.
Sen huomaa ihan pienistä jutuista. Siitä että eilen illalla katoin tyhjää jätskikulhoa ja mietin, että joko ne jätskit syötiin. Tai kun kysyn monta kertaa samoja asioita, enkä yhtään kuuntele mitä mulle vastataan. Hukkaan kroonisesti tavaroita ja unohdan siirtää parkkikiekkoa kotipihan kahden tunnin paikoilla. Joko mulle on kehittymässä pikavauhtia nuoruusiän alzheimer, tai sitten en todellakaan oo ihan samassa tilassa kun tämä fyysinen minäni. Veikkaan, ja hartaasti toivon, että kyse on jälkimmäisestä.
Tässä jonkunmoisessa tekemättömyyden alhossa oon ajautunu tosi ikävään ajattelutapaan ja olemisen muotoon. Huomaan hirveen usein ajattelevani, että sitten kun on töitä…sitten kun on rahaa…sitten kun taas pääsen kiinni tohon oravanpyöräelämään. Ja lillun niissä kuvitelmamaailmoissani aamusta iltaan. Mitä helkkaria?! Sillon kun lähin töistä ni mietin, että sitten kun on aikaa… Nyt on aikaa ja mä käytän sen ajan murehtimalla huomista, loppukuuta, kesälomaa, vappua ja jos rehellisiä ollaan niin ihan vaan ylipäätään koko elämää.
Jos yhden lahjan voisin itelleni antaa niin oppisin olemaan enemmän tässä ja nyt ja murehtimaan vähemmän mitä jos. Koska niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, niin eipä tässä elämässä juuri muuta oo kun tämä päivä. Nyt on nyt.
Ei sillä etteikö sitä pikkusen saisi haaveillakin. Minne se mun mieli sitten vaeltaa?
Se vaeltelee Aurajoen rannoilla aikasin aamulla ennen kuin kukaan on herännyt. Se kävelee metsässä kuumassa auringonpaisteessa ja katselee sydän lepattaen kun Elias juoksee ympyrää. Se jakaa Hesaria aamupalapöydässä aamusin ja sunnuntaisin lukee sen ihan yksin ennen kuin kukaan muu on herännyt. Se asuu omassa kodissa mistä ikkunasta näkyy ikioma piha ja mustaviinimarjapensas. Sillä on ihan pikkusen kiire ehtiä töistä kotiin tekemään ruokaa ja löhöömään sohvalle. Ja iltaisin se menee väsyneenä nukkumaan miettien että huh, olipas päivä.
Sen sijaan mun mieli ei todellakaan oo läsnä katsellessani viereen nousevan betonielementtitalon seinää tai liukastellessani Eliaksen kanssa Hämeentien vartta. Silloin kun vietän viidennettä tuntia maanantaiaamuna yökkäreissä tietokoneella, mun mieli on aivan varmasti jossain todella kaukana just siitä hetkestä.
Koska en kuitenkaan pidä mitään uudenvuodenlupauksia, voin vaikka toivoa. Toivon että vuonna 2013 viettäisin suuremman osan ajastani tässä ja nyt.