Leppoisia laineita
Oi ihanainen isosiskoni. Kiva kun palasit tänne meidän suuren elämänviisauskattilan äärelle!
Minähän tosiaan olen nyt suuressa viisaudessani pohtinut näitä värähtelyjä ja onniasioita. Ja vähän viisastuttanut tuota isoasiskoakin. Koska oon kova tyttö neuvomaan, rupeen näin heti alkumetreillä vähän ohjeistamaan siskoa. Ihan vaan pikkasen, ettei se tunnettuna turhantarkkana tyttönä ottais nyt tästäkin kauheeta ressiä itelleen. (Sillä on muitakin kummallisia stressinaiheuttajia, kuten hiukan auki olevat purkkien korkit ja raottavat kaapin ovet. Kerrassaan outoa sanon minä!)
Jos jo raottavat kaapinovet saa isonsiskon veren kiehumaan niin mietenkähän paljon sen elinaikaa lyhentää stressi siitä että on pakko tulla paremmaksi ihmiseksi. Jessus.
Newsflash sisko, et sä halua muuttua! Oot hyvä just noin.
Jos mieli kietoutuu jo heti aamusta sen ajatuksen ympärille, että tästä päivästä on pakko tulla parempi kuin eilisestä, siinä sivussa säätää mielensä salaa miettimään mikä kaikki olikaan vialla eilen.
Se onkin musta vähän ongelmallista tässä positiivisessa ajattelussa. Se sama syy minkä takia en oo koskaan siinä kovin hyvin onnistunutkaan. Että usein sitä ajattelee niin päin, että ”nyt minä muutun”. Ihan kuin huomisesta lähtien oisit jotenkin uusi ihminen ja osaisitkin yhtäkkiä nähdä silmäpussit kauniina ja ympäri mikroa levinneet puurot suurena mahdollisuutena. Sori sisko, mutta not gonna happen.
En oo ihan varma saatko tästä ajatuksesta lainkaan kiinni, mutta toivotaan. Itsekin oon vielä sen verran hoomoilasena näitten suurten asioiden äärellä että huomaan jatkuvasti seilaavani tuonne Sara K:n blogin puolelle hakemaan oikeita sanoja. Tätä asiaa hän avaa esimerkiksi tässä.
Se mitä haluan sanoa, valottuu ehkä pikkuisen enemmän näistä ihan tavallisista hetkistä männä päivien ajalta.
1. Usein (usko tai älä siskoseni!) mua suututtaa hirmuisesti sotkuinen koti.
Minua suututtaa se, että tuntuu että vietän kaiket päivät siivoten keittiötä ja aina se on ihan samanlainen rojupesäke. Sen sijaan, että koittaisin mukamas suhtautua siihen helvetilliseen sotkuun jotenkin positiivsesti, vetäsisin essun päälle ja ryhtyisin iloisesti hyräillen tyhjentämään tiskikonetta, pysähdyn ihan vaan pieneksi hetkeksi.
Mietin ihan ohikiitävän hetken miltä musta tuntuu ja mitä minä haluan. Usein se ärtymys on alkanu jo aiemmin vaikka nähdessäni ohimennen jossain jonkun rauhallisen kuvan ihanasta keittiöstä. Sitten mun mieleen on kuin varkain jäänyt semmoinen tyhmä ja pieni ajatus, että saakeli tolla on tommonen ihana seesteinen keittiö ja mulla vaan tämmönen sotkukasa. Ja sitten minua ärsyttää koska kukaan ei oo siivonnu niitä mun jälkiä siellä keittiössä ja se on sotkunen ja aina minä vaan siivoon ja eihän sieltä edes löydä mitään ja eihän meillä oo edes ruokaa ja taasko mä joudun tekemään ruokaa ja saakeli toi mieskin tossa vaan kattoo telkkaria ja mulla on kauhee nälkä ja MIKSI MINÄ AINA JOUDUN SIIVOOMAAN JA VOISKO JOKU JOSKUS EES HIUKAN AUTTAA?
Ehkä oon jollain tapaa heikkomielinen, mutta tossa kohtaa en vaan enää osaa ajatella positiivisesti ja kauniisti.
Eli. Mietin miltä musta tuntuu (toi edellä kuvattu ajatuspolku ei vaadi mitään kolmen tunnin meditaatiota lotusasennossa tiskipöydällä, vaan mun mieli ainakin menee sen verran vikkelää että tuohon uhrasin noin kolme sekuntia). Ajattelen ikään kuin sen ajatuksen pois häiritsemästä ja siirryn siihen mitä haluan. Okei kaipaisin vähän valoa ja tilaa. Ja kummasti mun mieleen tulee samalla ihan pikkiriikkisesti valoa ja tilaa.
Ja sitten mietin, että noh siivoonpa nämä tiskit ja muut tästä pois niin on sitten mukavampi kaikkien olla.
2. Tulen jumpasta kotiin nälkäisenä ja toppatakissa hikoilevana. Ennen kuin avaan oven, päätän olla valittamatta jos joku ei oo käyny kaupassa ja tehnyt mulle ruokaa valmiiksi. Laadin sotasuunnitelman, jonka mukaan napsautan heti uunin päälle, otan ulkovaatteet pois, pyöräytän makaroonilaatikon ja laitan sen uunin siksi aikaa kun oon suihkussa. Kuulostaa hienolta.
Astun sisään ja meinaan kompastua ensin eteisen mattoon ja sitten keskellä lattiaa olevaan hevosen kokoiseen kenkään. KUKA HELVETTI NÄ KENGÄT JÄTTÄÄ AINA TÄHÄN, EI OIKEESTI VOI OLLA NIIN VAIKEETA LAITTAA NE KAAPPIIN?!?
Ups.
Missä siis mentiin vikaan?
No siinä, että molemmissa tapauksissa keskitin kaikki positiivisen ajattelun voimani siihen mikä mättää. Onpa sotkuista, miksi on näin sotkuista, kukaan ei oo laittanu ruokaa, onpa nälkä, aina minä teen ruokaa… ja niin edelleen.
Ja vaikka miten positiivisesti ajattelisit kauniita ajatuksia siitä mikä mättää ja ärsyttää ja satuttaa ja huolestuttaa, se ei muutu kauniimmaksi. Ainakaan minun päässä. Päästä siis itsesi helpommalla ja mieti sitä mitä haluat. Se on minun vinkki tälle viikon puolimatkalle.
Eka kuva täältä
Surffikuva täältä