Enkä tiennyt kuinka myöhemmin kaipaisin hitaasti eteenpäin laahustavia päiviä

Jos ei vielä ihan kaikille oo tullut selväksi niin olen työtön. Ollut jo hirmuisen reippaasti kokonaiset kolme kuukautta! Se tarkoittaa sitä että mulla ei ole työtä, mutta sen sijaan mulla on kauheesti aikaa. Välillä se tuntuu ahdistavalta ja ottaa päähän, lähinnä siksi ettei oo oikein mitään mitä odottaa. Kaikki mitä ennen odotin ja tavottelin, on tavallaan koko ajan ihan hyppysten ulottuvissa. Ei tarvi miettiä että ”sitte perjantaina…” tai ”ens lomalla kyllä aion…”, koska joka päivä mulla on aikaa ihan kaikelle. Noin niin kuin periaatteessa. 

Valehtelisin jos väittäisin tekeväni just sitä kaikkea mistä sillon työssäkäyvänä haaveilin. Haaveilin että ois aikaa lukea hyviä kirjoja, opiskella ihan omaksi iloksi, siivota ja sisustaa ja unelmoida suurista. On meinaan päiviä jolloin en saa aikaseksi juurikaan mitään ja oon yökkäreissä ihan huomaamatta koko päivän. Harjaamatta hampaita tai hiuksia. Mutta koska noin pääpiirteissään oon ihan täysjärkinen ja mieleltäni terve ihminen, tiedän miten tärkeetä on pitää kiinni rutiineista, nousta sängystä, pukea vaatteet, harjata hiukset, tavata ihmisiä, syödä ja liikkua. Useimpina päivinä teenkin niin. Herään aamulla ja mietin että tänään teen just sitä mitä huvittaa.

Etsin kolmesta kaupasta sitä täydellistä vihkoa hra jalkapalloilijan kouluvihoksi. Ja kirjottelen siihen piristykseks runoja. 

Teen ihan itse ruokaa ja leivon pakastimen täyteen. Koitan uusia reseptejä ja heitän epäonnistuneita tuotoksia hyvällä omalla tunnolla roskiin. Koska huomenna voi jo onnistua paljon paremmin. 

Ihastelen syksyä. Laahustan pikkusissa lehtikasoissa ja mietin että vois joskus kerätä vaahteranlehtiä. Ja käännyn nopeesti takasin, koska ikinä ei tuu parempaa aikaa kerätä niitä kuin just nyt. 

Teen lehdistä pikkuisen kimpun ja ihailen suurta aikaansaannostani. Tässä se nyt on, syksy. 

Voin vaikka tarkkailla rauhassa ympäristöäni. Viereiselle tontille nousevaa isoa kerrostaloa ja työmaan kolisevia koneita. Vastapäisen kerrostalon seinää pitkin nousevaa köynnöstä ja sen nopsaan vaihtuvia värejä. Huomata Eliaksen nukkuvien varpaitten pikkupikku liikkeet ja valvoa sen unia lammaslaumoista ja pekonilinnoista. 

Niinä päivinä voin istuskella tuntikausia koneella ja haaveilla elämän suuruuksista. Ja olla kiitollinen siitä, että mitään näistä en ois voinu tehdä jos oisin valinnu toisin. Katsoa peiliin ja olla just siinä missä pitää.