Ihan tavallinen koira

Joskus musta tuntuu, että kaikkien muitten koirat käyttäytyy hirveen hienosti ja mun koira on tommonen siivoton ryökäle. Vaikka oikeesti se on sille tuulelle sattuessaan ihan hyvinkoulutettu ja reipas. Välillä (niinkuin tänäaamuna) toi sankari osaa alittaa riman niin, että sen on pakko vaatia jo erityistä yrittämistä olla ärrrsyttävä.

Koska täällä blogimaailmassa usein pistää silmään pienten lasten äitien väsymyskirjoitukset ja synnintunnustukset, ajattelin nyt päästää ulos omat huonokoiranomistajahöyryni. Mulla on meinaan ihan todella usein huono omatunto siitä etten osaa ja jaksa olla maailman paras koiranemäntä. Ja ehkä tämäkin päivä tästä synnintuskineen sitten lähtee pikkusen paremmin käyntiin kun jaan ne täällä. 

Kuten jossain kuvissakin on aiemminkin vilahtanut, kyseessäoleva koira on bordercollie. Eli suhteellisen aktiivinen tapaus. Silloin kun valkkasin rotua, ajattelin että haluan että se on helposti koulutettava, terve ja liikkuvaista sorttia. Että sen kanssa voisi sitten harrastaa vesipelastusta, agilityä, flyballia, tokoa ja kaikkia muita mahtavia koiraharrastuksia.

Koira on nyt kaksi ja meillä ei ole yhtäkään oikeeta harrastusta. Mistä taas seuraa surkeat omantunnontuskat kun tuntuu että ihan kaikki muut käy vähintään neljä kertaa viikossa jossain hienoissa halleissa huippukouluttajien kanssa tekemässä jotain ihmeellisiä koira-aktiviteetteja mistä me ei pihalla painiessa ymmärretä yhtään mitään.

Syy tähän surkeaan harrastusinnokkuuteen löytyy oikeastaan kolmesta asiasta. Ensinnäkin noi harrastuspaikat on Helsingissä aina surkeiden yhteyksien päässä jossain Pitäjänmäessä tai Malminkartanossa. Ei jotenkin innosta iltaisin istua kolmea varttia suuntaansa busseissa ja junissa että pääsee johonkin ihan tavalliselle kentälle. (Varsinkin kun tä työttömän elämä on niin pirskatin kiireistä..!)

Toinen syy on se kaikkein ilmeisin, eli raha. Musta 200e kymmenen kerran agilitykurssista on vaan aika paljon, varsinkin kun melko varmasti kymmeneen peräkkäiseen viikkoon ihan varmasti mahtuu muutama kerta kun ei pääse paikalle. Joku hyvä koiranomistaja  saattaa tässä kohtaa ihmetellä että oishan noi voinu selvittää jo ennen koiranhankintaa. Joo niin ois. Mutta sillon asuttiin vielä vähän pienemmässä metropolissa, missä ihme kyllä harrastusmahdollisuudet oli lähellä ja hintataso aika eri luokkaa.

Se kaikkein suurin syy harrastamattomuuteen on kuitenkin ihan rehellinen pelko. Sitten kun kurssista on maksanut ja sinne on raahautunut jännittävästi erinäisin kulkuneuvoin, ei mikään oo niin kauheeta kuin surkea kokemus itse koulutuksesta. Usein koiraihmiset on aikamoisia besserwissereitä (ei tietenkään kaikki, etkä ainakaan sinä!) ja koulutuksen taso monilla kursseilla on ihan ala-arvoista. Välillä tulee tunne, että kaikki pitää osata valmiiksi ja pienestäkin virheestä tai hups-koirani-sählää-tai-pissaa-nurkkaan-tai-karkaa-tai-muuten-vaan-urpoilee -tilanteesta saa oitis todella pahaa silmää. Mikä on varsin ikävää kun itse voisin ihan maksaa siitä että joku ammattilainen vaan tsemppaisi, hymyilisi ja kannustaisi. Mutta me ei ilmeisesti ollakaan vakavastiotettavia koiraihmisiä.

Toinen koirasynti on se, että meiän koira syö ihan tavallista ruokaa. Se on lähtökohtasesti aika epäruokaorientoitunut, minkä takia musta on ihan turhaa ostaa sille jotain 15e/2kg superruokaa. Tuli siitä sitten miten kiiltävä turkki tahansa. Ja todennäkösesti se ei kuitenkaan söis sitä. Siispä oon huonolla omallatunnolla ostanu Eliakselle Lidlin surkeeravintoarvosta koiranruokaa, koska se sille nyt vaan tuntuu maistuvan. Oikeestaan en edes tiiä onko se Lidlin ruoka nyt niin surkeeta, mutta pakkohan sen on olla kun sitä ei saa Mustista ja Mirristä. Syötän Eliakselle myös millon mitäkin jämiä, viimeaikoina lähinnä piparkakkutaikinaa ja lasagnenjämiä. (Apua, ne ei kyllä ihan oikeestikaan voi olla kovin hyväksi…)

Jos vielä ei oo tullu ihan selväksi, oon siis varsin hermoheikko koiranomistaja. Siksi musta aina tuntuu kovin pahalle jos meitä mulkoillaan pahasti tai tuhistaan epämääräsesti hupun alta kun Elias ulkona urpoilee. Sitä ei tapahdu kovinkaan usein, mutta jotenkin ne pienetkin tilanteet jää mieleen. Esimerkiksi eilen Elias meni lenkillä haistelemaan vastaantulevan tytön lahjetta ”ihan vaan ohimennen”. Ja tulihan sieltä ”tsh:n” säestämää pahaa silmää ja siirtyminen pois jalkakäytävältä tien puolelle, kun mokoma hullu koira päästetään tolla tavalla lähestymään. Anteeksi siis sinulle vähintään yhtä hermoheikko tyttö, en arvellut että meidän olisi pitänyt hypätä penkan puolelle välikohtauksen estämiseksi.

Tässä kohtaa en enää ehkä uskalla kertoa Eliaksen aamusesta karkaamisesta naapurin superpelokkaan koiran ja vielä pelokkaamman omistajan luo. Veri ei onneksi lentänyt, mutta parivaljakko vaikutti niin traumatisoituneelta ettei uskalla ehkä ulkoilla enää meiän läsnäollessa. Mutta älä huoli naapurintyttö, lupaan koittaa pitää koirani kytkettynä aina ja ikuisesti niin kauan kun täällä lähiössä asustamme.

Koska luulen että muillakin koiranomistajilla on vastaavanlaisia huonoja fiiliksiä omien rakkiensa edesottamuksista, oon viimeaikoina koittanut hymyillä myötätuntoisesti aina kun jonkun muun koira urpoilee. Ja tallentanut sydämeni syvimpiin sopukoihin ne kaikki ihan tavalliset hetket, kun joku muu uskaltaa sanoa että senkin koira on joskus äärimmäisen rasittava eläin. Ja kehystänyt maailman kauneimpiin kehyksiin ne päivät kun oon ollu koirastani äärettömän ylpeä. Esimerkiksi sen hetken kun joku setä tuli vetävän koiransa kanssa vastaan ja sanoi sille että ”kato nyt Jere kun toikin kävelee noin hienosti”. Ja minä pakahduin onnesta. Kiitos Jere ja setä!

PS. Eilen lähetin kahteen koirakouluun kyselyn kevään agilitykursseista. Ja tänään odotan postista saapuvaksi paketin pirun kallista koiranruokaa. (Oon myös heittäny viimeisetkin kunniallisen koiranomistajan rippeeni. Siinä samassa paketissa on meinaan myös uudenkarhea viiden metrin flexi. O’ou. Tästä se alamäki alkaa.)