Mietteitä työstä, työttömyydestä ja työnilosta

Kävihän sitten niin että kesän korvalla irtisanoin itseni ekasta vakityöpaikastani. Sen jälkeen olen saanut perustella valintaani aika monelle tutulle ja tuntemattomallekin. Ja ennen kaikkea itselleni. 

Ajoittain tulee hetkiä (n. joka toinen aamu) joina mietin että olen surkea ja vastuuton luuserityötön. Silloin poikaystävä muistaa kysyä että tuntuuko musta siltä että haluisin sinne vielä takas ja pystyisin tekemään sitä työtä just nyt. Ei tunnu. 

Ei, työpaikka ei ollut kamala. Itse asiassa ajoittain paras mahdollinen. En saanut surkeaa palkkaa, vaan ihan suositusten mukaista siinä vaiheessa opintoja olevalle. Esimies ei riistänyt minua tai ollut kylmä, aivoton natsi –  hän oli ja on varmasti edelleen yksi parhaista.

Parisuhteesta kannattaa minun mielestä (monissa tilanteissa) lähteä pikkuisen ennen kuin astiat lentää seinille ja puoliso näyttää joka ikinen aamu rumemmalta, ilkeämmältä ja epäsopivammalta kuin eilen. Samasta syystä jätin ihan kivan työpaikan ennen kuin kuin sukset oli ihan ristissä ja takki totaalisen tyhjä. 

Kiva mulle, mutta nyt kuukauden lomailleena pitäisi jaksaa ja uskaltaa miettiä mihin sitä hakisi. Ja kerätä todistukset ja paperit kasaan työkkärivisiittiä varten. Vaikka rahaa tuosta armon toimistosta ja työttömyyskassasta saan vasta kolmen kuukauden karenssin jälkeen. Eli lokakuussa. Mutta toivottavasti ennen sitä löytyisi se unelmien työpaikka mitä on säästelty juuri minulle. 

Vaatimustasoni palkan, toimiston, työkavereiden, firman tai juuri minkään suhteen ei ole kovinkaan korkea. Kunhan vaan tuntisin työn juuri minulle oikeaksi. Se riittäisi. 

Kesälomien ja rahojen loppumista odotellessa aion syödä jätskiä, liikkua sillon kun huvittaa, nukkua liikaa, pitkään ja koko ajan. Ja ihan vaan mutustella elämää.