Ihana puutalobabyn äiti Kristaliina haastoi Lilyläiset heti aamutuimaan pohtimaan onnellisuutta, rakkautta ja lapsia. Ja mitkä kaksi noista valitsisi jos saisi valita vain ja ainoastaan kaksi. Kommenttiosiossa on meneillään hyvä keskustelu elämän syvääkin syvemmistä kysymyksistä. Mutta tiedättekö, mua rupesi rehellisesti sanottuna melkein ärsyttämään. Samaan tapaan kun mua rupes eilen ärsyttämään luomusta ja tuholaismyrkyistä kertova ruokadokumentti. 

Minähän olen vähän sitä mieltä että onnea ja rakkautta ei voi erottaa. (Valitettavasti joudun skippaamaan lapset koko keskustelusta, koska en tiedä niistä juurikaan mitään. Eli nyt kaikki humanistit ja muut suuret ajattelijat voivatkin lopettaa lukemisen koska tässähän nyt meni jo pohja ihan koko jutulta.) Mutta se mikä mua rupesi tässä onni-rakkaus-lapsi -pohdinnassa mietityttämään oli se kommenttiosiossa esitettu ajatus, että koko juttua on aika etuoikeutettua edes pohtia koska suurin osa maailman ihmisistä on siinä tilanteessa ettei välttämättä koe kolmesta kuin korkeintaan yhden. Ettäkö muka onni ja rakkaus kuuluisi yhteen vain meille hyvinvoiville? Ja sitähän minun pieni länsimainen pääni ei voi sulattaa. 

Koska tiedän että palstan kirjoittaja on varmasti täysin fiksu ihminen, päädyin siihen tulokseen että ihmiset käsittää onnella varsin eri asioita. 

Sattuipa äsken käsiin isollesiskolle tullut Mandatum lifen julkaisema Life-magazine. Sopivasti siinä haastateltiin jotain maatalousyrittäjää ja hallitusammattilaista rikkaasta elämästä (”vaikka mitä ne mistään oikeesta elämästä tietää, näyttää molemmat aika rikkailta…”). Jutussa osattiin kertoa onnellisuustutkimuksesta jonka mukaan 50 % ihmisen onnellisuudesta on geneettistä, 10 % riippuu ulkoisista tekijöistä ja 40 % on muutettavissa elämäntavoilla, asenteilla ja teoilla. Vallan hienoa!

Koko onnellisuus-käsite on muuttunut ajan myötä. Antiikin aikoina onnellisuutta pidettiin jumalan lahjana ja keskiajalla se tarkoitti hyvän elämän elämistä. Nykyään se nähdään ihmisen perusoikeutena, jopa velvollisuutena. Onnellisuustutkija Darrin M. McMahonin mukaan onni ei kuitenkaan tule annettuna vaan sen eteen on tehtävä työtä. 

Minä olen ennenkin pohtinut mitä onni juuri minulle on. Se on ollut suklaata bussissa, käsien upottamista pullataikinaan, koiran unien valvomista ja varmaan suurimpana kaikista onnenhetkistä – rakkauden tuntemista. Rakkautta toiseen ihmiseen, elämään, koiraan ja omaan itseensä. Varsin länsimaista ja hyvinvoivaa. Tässä kohtaa tulee nimittäin mieleen, että ehkä minä koen nämä tavalliset pienet onnenhetket ja rakkauden aidoksi onneksi vain siksi, että elämäni on varsin perusturvallista. On ruokaa, koti ja vakuutuskin. Mutta silti en haluaisi millään uskoa etteikö joku todella paljon huonommassa asemassa oleva voisi kokea onnea. Sanokaa vaikka naiiviksi, mutta ihan tosi kovasti toivon että joka ikinen ihminen voisi tuntea onnea ja rakkautta. Millään en suostuisi uskomaan että suurin osa maailman väestöstä elää oloissa, joissa onnen tunteminen olisi mahdotonta. (Tähän siis liittyy tuo alun luomu-viittaus. En nimittäin myöskään laput silmillä suostu uskomaan että minä tai tulevat sukupolvet oikeasti kuoltaisiin granny smith -omenoiden syöntiin… vaikka tavalla tai toisella, niinhän siinä taitaa käydä). 

Minusta on meinaan myöskin ”länsimaista” todeta, että huonommassa asemassa (tällä tarkoitan esim. köyhiä, masentuneita, huumeriippuvaisia, hyväksikäytettyjä, alkoholisteja ja heidän kaikkien läheisiään) olevien ihmisten onnellisuus olisi jotenkin sidottu heidän kurjuuteensa. Etteikö 12-vuotias raskasta työtä tehtaassa tekevä indonesialaistyttö voisi kokea onnea vain siksi että minun mielestäni hänen elämänsä vaikuttaa kurjalta?  (Tähän joku itseäni fiksumpi voi tulla väittämään vastaan hienouksia Maslowin tarvehierarkiasta ja muusta, mutta kuulenkin viisaita ajatuksia varsin mielelläni!)

Tutkin viisastuakseni erittäin tieteellisen google-otoksen avulla mitä se onnellisuus sitten on? Useampikin onnellisuustutkija on todennut, että vastoinkäymisest eivät suinkaan estä onnellisuutta. Läheisen kuolema, työn menettäminen tai parisuhteen päättyminen saattaa jopa tuoda ajan myötä mukanaan aivan uudenlaista onnea kun ihminen joutuu kohtaamaan elämän rajallisuuden ja sen, mikä ihan oikeasti on juuri hänelle tärkeää.

Buddhalaisen ajattelun mukaan taas jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan. (Aijjai, viimeistään nyt oon hyväosanen moukka.) ”Eihän kukaan voi ajatella noin! Entä ne kehitysmaiden lapset, jotka syntyy huonoon perheeseen, entä masentuneet, entä vakavasti sairastuneet!?” Kyllä, maailma on todella todella epäreilu paikka, mutta minusta se ei silti poista sitä tosiasiaa etteikö ihminen voisi ihan todella radikaalisti itse vaikuttaa oman elämänsä kulkuun ja sen herättämiin tuntemuksiin. Tiedän, on olemassa poikkeuksia, sattumaa, huonoa tuuria, ilkeitä ihmisiä ja julma markkinatalous. Mutta tiedän myös että onnellisuus ei ole sarja onnentuntemuksia, hyvää tuuria ja hienoja hetkiä. Minusta onni on myös tunne siitä kun rakastaa elämää ja palkinto siitä että tuntee omat arvonsa ja ajatuksena. 

Life-lehdessä haastateltu hallitusammattilainen Asa-Matti Lyytinen sanoo aika osuvasti, että ”Vastuundelegointi on nyky-yhteiskunnan syöpä. Lapset hoidetaan tarhoissa ja kasvatetaan kouluissa. työnantajat pitävät huolta työntekijöistä. Kela työttömistä ja laitokset vanhuksista. Kun vastuu on muilla, omasta ja jälkikasvun pahoinvoinnista on helppo syyttää muita.” 

Mutta eihän näin saa puhua. Siitäkin nousi haloo kun itse presidentti Martti Ahtisaari päästi suustaan jotain samansuuntaista. 

Muistan yläasteen uskonnontunnilta hienot käsitteet absoluuttinen ja suhteellinen onnellisuus. Suhteellinen onnellisuus riippuu minun ulkopuolisista asioista. Se voi olla suuremman palkan tuoma onnenhetki, uusi isompi talo tai pitkään haluamani järkkärikameran tuoma onni. Rahat kuitenkin häviää ja kamerat vanhenee. Suhteellinen onni onkin usein varsin lyhyttä ja katoavaista. No entäs se absoluuttinen onni sitten, sitähän tässä pitää ryhtyä haalimaan…

Absoluuttinen onni on sitä onnea, minkä moni meistä voi löytää sisältään. Ehkä sen fyysinen sijaintipaikka voisi olla sydämessä. Absoluuttisen onnen sanotaan olevan sellaista onnea mitä vaikeudet ei vie mennessään, vaan se pysyy muodossa tai toisessa meissä aina. (Okei, tämäkin taisi olla jotain buddhalaisten juttuja mutta ihan fiksuja tyyppejä ne pulleat iloiset kaverit…)

Mitäs muuta siellä googlessa sanottiin? Hitsiläinen kun maailmassa on paljon fiksuja ihmisiä:

Happiness is not a reward – it is a consequence.
Robert Ingersoll

Happiness is when what you think, what you say, and what you do are in harmony.
Mahatma Gandhi

Happiness is something that you are and it comes from the way you think.
Wayne Dyer

Happiness is essentially a state of going somewhere, wholeheartedly, one-directionally, without regret or reservation.
William H. Sheldon

PS. Loppuhuomiona kerrottakoon että olen varsin etääntynyt todellisuudesta puhuakseni onnesta ja rakkaudesta. Olen hölmösti rakastunut ja viimeisen puolen vuoden aikana pankkitilini saldo on ollut vahvasti kääntäen verrannollinen onnellisuuteni tasoon.