Pieniä iloja ja isoja itkuja

Tänään opin suuria.

Eilinen voittajamieli nimittäin katosi jumpan jälkeen vielä nopeemmin kun tulikaan ja ”tehäänköjotainkivaaillalla?”-ilta vaihtu ”olenpiilossapahaamaailmaapeitonalla”-illaksi. En tiiä johtuko se jonkun kiduttajan kehittämästä cycling-tunnista ja sen jälkeisestä supernälästä vai hyeenan lailla huutavasta koiraeläimestä auton takapenkillä. Mutta hittolainen ku kilahtaa ni kilahtaa. Ja sitte mökötin. Ja nukahdin mökötykseeni nenäliina kädessä. Aamu olikin onneksi valosampi.

Mutta tänään mielen valtas melkonen morkkis noin typerästä mököttämisestä. Ekan kerran se tuli kylään aamulla kuntosalin suihkussa kun viereisessä suihkussa olevalla tytöllä ei ollu lainkaan hiuksia. Ja mä valitan jostain työttömyydestä ja ajoittain rasittavasta koirasta. Valitan kun koira seuraa vessaan ja tunkee pään tietokoneen päälle. Valitan ku jääkaappi haisee enkä tiiä mikä siellä haisee. Suutun kun sängyssä on hiekkaa ja kengät ei mahdu eteisen kaappiin. Hyvä etten menny siltä tytöltä pyytämään anteeksi kun oon tämmönen kiittämätön valittaja.

Toisen kerran sen huomas matkalla koirapuistosta kotiin, kun vastaan käveli eläinlääkärin kohdalla mies ja nainen käsi kädessä. Nainen itki ja mies näytti puristavan sen sormikasta lujasti. Ja siinä toisessa kädessä oli pieni eläimenkuljetuskoppa tyhjänä. Ei ollu vaikee arvata mihin sen asukki oli jäänyt. Ja mä valitan koiranpissatuksesta ja syödyistä pikkuhousuista. Valivalivali. Ois tehny mieli ottaa se pariskunta mukaan kotiin mustikkamuffinsseille. Tai antaa mun koira niille. No ei nyt sentään ihan…

Tänään en kuitenkaan oppinut sitä, että mulla ois jotenkin enemmän mistä olla ilonen kun noilla muilla. Vaan sen, että kyllä se vaan on osattava iloita just siitä mitä on. Pienestä ja suuresta.

Olkoon se suuri ilo tänään kovasti jännäämäni työpaikka. Muiskis vaan mulle!