Ruma maailma

Viime aikoina oon ollu aika hiljasta pientäsiskoa täällä blogin puolella. Rehellisesti sanottuna se on johtunut siitä, ettei mulla oo ollu mitään kovinkaan kaunista sanottavaa. Onkohan kellään marraskuussa?

Myönnettäköön ettei mun jutut täällä kovinkaan happychappya oo ollu muutenkaan, mutta viime aikoina ajatukset vielä vähemmän. Kovasti oon koittanut tarttua hetkeen, nauraa mahan kipeäksi ja syödä irtokarkkiöverit niin usein kun jaksan. Ja niin oon tehnytkin. Oon nauranu posket kramppiin hra jalkapalloilijalle meiän eteisessä ja viimeksi eilen aamulla todennu olevani maailman onnellisin tyttö sunnuntaihesaria lukiessani. Oon syöny avokadopastaa kynttilänvalossa ja juonu teetä syysaamuna Nuuksiossa. Ollut kerrassaan kohtuuttoman onnellinen.

Ja samaan aikaan kovin vihainen.

Täälläkin olen paasannu silmät tuikkien siitä miten maailma on kaunis kun osaa oikein katsoa ja kaikille meille on täällä paikkansa. Oon uskonut siihen että jonain päivänä, jostain tuolta läheltä tai kaukaa, löytyy mulle työpaikka missä voin kokea olevani juuri siinä missä pitää. Pienestä asti oon silmät kirkkaina uskonut siihen että musta voi tulla ihan mitä vaan. Ja kuukautta vaille 25 vuotta siihen meni, että pieneen mieleeni tuli ekaa kertaa ajatus siitä että ehkä se kaikki onkin vaan ihan typerää huuhailua.

Entä jos tä maailma onkin just sellanen miltä se näyttää kun katson ulos tänä marraskuisena maanantaina?

Päätön haaveilu ja jonkinlainen naiivius on pitkään ollu mun parhaat kaverit. Rakkaimmiksi harrastuksikseni oon valinnut pienet tavalliset hetket ja ruusunpunaisen mietiskelyn. Oon samalla ollu loputtoman utelias tietämään miksi maailma on tällainen kun se on. Miksi kaikki ei oo onnellisia tai miksi yöllä on pimeää? Miksi vesi kiehuu kattilassa ja eläimet ei osaa itkeä?  En myönnä että ennenkään siis olisin ollut vaan ihan sinisilmäisen tyhmä enkä ois suostunu tietämään että maailmassa on pahojakin asioita. Mutta näin vanhaksi piti elää ennen kuin sen joutuu myöntämään, että ne kaikki muut olikin oikeassa ja minä haaveiluineni ihan väärässä.

Edellisestä työstäni lähtiessä olin ihan varma, että jostain mulle löytyy työ missä mun oikeesti kuuluu olla. Missä mä voin antaa kaikkine hulluine kysymykseni vielä enemmän jotain jollekin ja mistä voin oppia tärkeitä asioita. Koulusta valmistuessani ajattelin, että nyt minua oottaa tuolla joku jännä ja tuntematon paikka.  Ja siellä odottikin vaan ruma ja tavallinen maailma.

Onneksi siinä rumassa maailmassa on kuitenkin ihmisiä, ketkä uskoo siihen vaahtokarkin väriseen maailmaan silloinkin kun mä en suostu edes kattomaan. Ja kuiskaa, että ”Usko vaan vielä. Sitä ennen sun vaan pitää ehkä tehdä niitä ruman maailman asioita, mutta lupaan että joskus tulee jotain parempaa.” Ja antaa mun niistää räkäsen nenäni t-paitansa hihaan. 

Viime maanantai näytti tältä. Eli ei se maailma aina niin ruma ehkä ookaan.