heippa taas! Tänään voitas käydä läpi hieman ajatuksiani kahden hevosen hoitamisesta
Jo kohta vuoden olen saanut touhuta tallin tuntihevosen, Leksan kanssa. Lisäksi myös Vullen, eestinhevosen joka on myös ihana <3 En enää voisi kuvitella etten olisi auttelemassa ihmisiä, venyttelemässä, paijaamassa tai harjaamassa kumpaakaan hevosta. Kuitenkin tämä kaikki tuo osaltaan yhtä raskaita paineita, kun huomaa Leksan alkavan taas ontumaan. Viime talvena meni kokonaan tunneilla käyminen pois, joten viileinä talvi-iltoina käytiin kävelemässä maastossa lyhyitä lenkkejä. Leksa rakastaa liikkua, kilpailla ja leikkiä. (Yhä edelleen vaikka ikää on 16v). Kuitenkin pikkuhiljaa on alettu enemmän puuhastelemaan kaikkea, nyt viimein kesällä taas. Taukoa tuli koronan takia hieman, mutta ei se menoa haittaa. Olen varmasti huvittava näky Leksan luona, 160 cm ja 180 cm hevonen joka pitää päätään pääni päällä. Elekieli on mahtavaa, herra ilmaisee kohdan mistä haluaa rapsutettavan rapsuttamalla hetken sitä itse ja tökkää sitten turvallaan minua. Usein saattaa mennä yli tunti siihen kun rapsutamme toinen toisiamme. Olen ottanut tavoitteeksi nyt opettaa Leksalle venytysliike missä pää laitetaan etujalkojen välistä, taisi olla virhe opettaa kuopiminen ensin. Hevosesta näkee jos se on viisas, ainakin tämä herra osaa avata karsinan ovensa raoltaan sepposen selälleen.
Huolta koituu aina välillä, tosin kaikki yhteiset muistot korvaa ne. Herran ontumiset ja erikoiskenkien laitto tuntuu olevan ylitsepääsemäntöntä minulle. Onhan se heppa siinä nätisti, tosin kaveri hirnuu aina perään.
mistä se johtuu, että itkun kautta rakastutaan vain enemmän nelijalkaisiin suurisilmäisiin eläimiin? En tiedä, enkä halua tietää. Tärkeintä on nauttia, olla miettimättä liikaa tulevaa ja vain jakaa rakkautta. Ehdoton elämäni parhaat pojat, herroja en mihinkään vaihtaisi. Kai voin kiittää myös siitä että olen saanut mahdollisuuden tälläiseen, olisin onneton ilman lämpimiä kaurapusuja juuri syöneiltä hevosilta.
– kaikella rakkaudella, Anna.
