Mä tekisin ton kyllä niin erilailla
Kukaan ei kertonut, etten olekaan kasvatusnero.
Parhaita kasvattajia ovat ne, joilla ei ole omia lapsia. Minä ainakin olin!
Tulevaisuuden kannalta on varmasti todella hyvä, että kuva omasta itsestä vanhempana alkaa muodostua jo varhain. Itse tein paljon ajatustyötä siitä, millainen äiti minusta tulisi. Keskustelimme mieheni kanssa paljon siitä, miten lapsemme kasvattaisimme. Lähestyimme aihetta usein sen kautta, kuinka emme todellakaan hommaa hoitaisi, olimmehan oman näkemyksemme mukaan huomattavasti järkevämpiä ja laajakatseisempia ihmisiä kuin monet muut vanhemmat. Näitä keskusteluita kävimme usein silloin, kun kohtasimme ulkopuolisina kasvatustilanteen, jossa vanhempi jäi mielestämme häviölle.
Kummastelin uhmaikäisen kanssa neuvottelevia äitejä, vaatekauppaan lasten kanssa tulevia äitejä ja leikkipuistossa puhelinta selaavaa isää. Teletappivideot ruokapöydässä, lapsi vaipoissa vielä neljävuotiaana, tutti suussa kolmevuotiaana, isän puhelin kädessä ruuhkabussissa. Nukkuminen samassa sängyssä, yli yksivuotiaan imetys, sormiruokailu, tunteiden sanottaminen. Huuhaata kaikki! Kyllä ne lapset uskoo, kun tarpeeksi tiukasti sanotaan. Ja jos ei usko, niin laitetaan uskomaan! Tuomitsin hiljaa itsekseni todella jyrkästi monet mielestäni väärin hoidetut kasvatustilanteet.
Raskausaikana sovimme mieheni kanssa, että we don’t negotiate with terrorists. Jos lapsi romahtaa kaupassa lattialle kirkumaan, hänet napataan kainaloon ja lähdetään pois kaupasta. Näin lapsi oppii, että kaupassa käyttäydytään kunnolla!
Kun kolmevuotiaani heittäytyi raivoa uhkuen Maunulan S-Marketin lattialle kirkumaan, että mä haluuuuuuuuuuuuun tota toista leipää, EI TOTA, vaunuissa oli vauva, jolla oli kotona enää yksi vaippa ja sekin oli tainnut pudota pesukoneen taakse ja kotona odotti maidoton ja juustoton jääkaappi, tuntui koko elämäni vilkkuvan silmieni ohi. Se hetki, kun koko pakka romahtaa julkisella paikalla, lienee jokaisen vanhemman painajainen. Se oli se hetki, kun kävin kyykkyyn hikisenä raivoavan lapsen tasolle ja aloin maanitella neuvottelevalla äänensävyllä juuri sitä mantraa, jota ennen niin halveksin: kuules kultaseni, tule tänne mun syliin, mä ymmärrän että sä olet väsynyt ja nälkäinen, mutta koita jaksaa vielä tämä…
Nykyään todella tiedän, että tällaisen tilanteen ohittaessani en voi tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä toisen ihmisen vanhemmuudesta. Vuosien varrella olen ymmärtänyt, että kyse ei olekaan valta-asetelmasta, jossa vanhempi laittaa lapsen kuriin ja järjestykseen. Emme ole eri puolilla sodassa, kasvamme yhdessä samalla puolella: me kasvamme vanhemmiksi samalla, kun autamme pientä ihmistä kasvamaan hyväksi tyypiksi. Kyse on selviämisestä, molemminpuolisesta kasvattamisesta, mutta ennen kaikkea oveluudesta.
Kuvittelin, että asia on yksinkertainen. Iltapuuron yhdistäminen Teletappeihin oli vanhemman heikkoutta, kunnes kohtasin oman tyttäreni, jonka sain syömään lusikalla ylipäätään yhtään mitään vain silloin, kun hän ei itse huomannut syövänsä. Mielestäni lasten tuli nukkua omassa sängyssään, enkä koskaan tullut ajatelleeksi, etten itsekään tykkää nukkua yksin pimeässä huoneessa. En täysin käsittänyt, että lapsen saadessani käsissäni on minusta erillinen ihminen, jolla on jo hyvin pienestä alkaen ihan omat ajatukset, toiveet ja pelot, joita en aina pysty ymmärtämään.
Tätä tekstiä oli haastavaa saada toimimaan. Mielessäni näin humoristisen postauksen siitä, kuinka ennen kuvittelin osaavani, mutta nykyisin olen ymmärtänyt, että en todellakaan osaa, tiedä tai ymmärrä. Kirjoittaessani ymmärsin, että en osaakaan lähestyä tätä aihetta sen koomisuuden kautta, sillä loppujen lopuksi aihe on hyvin herkkä. Kaiken tämän takaa löydän vain itseni toivomassa, että osaisin toimia oikein.
Se on aika harras toive ihmiseltä, joka ennen tiesi täysin, kuinka lapset kasvatetaan.