Kukaan ei kertonut

Minulla on valtava tukiverkko.

Minulla on paljon äitejä ympärilläni. Nuoria äitejä, vähän vanhempia äitejä. Paljon kaikesta tietäviä, vahvoja, innostavia, luovia, taitavia äitejä. Vertaistukiryhmiä Facebookissa. Äidit-kanava Jodelissa. Ystäviä, kavereita, satunnaisia tuttavia, joiden kanssa on loputtomasti puhuttavaa nyt, kun olemme vanhempia. Lastentarhanopettajia, kätilöitä, doulia, muuten vaan ihania ihmisiä. Isiä! Koti-isiä, hassuttelevia isiä, tunnetaitoja opettavia isiä, imetykseen perehtyneitä, kannustavia isejä.

Näin ei ole aina ollut.

Kun sain esikoiseni vuonna 2015, olin ensimmäinen äiti ystäväporukassani. Vertaistuki tuli Googlesta ja kolmelta perheeseeni kuuluvalta naiselta, joiden lasten vauva-ajoista oli jo tovi. Valmistautumiseni synnytykseen, imetykseen ja äitiyteen oli lähellä nollaa – marssin synnytyssaliin ilmoittaen, että otan joka ikisen lääkkeen mitä vain voi saada, niin, ja maksimiannoksella. Kokeillaan imetystä, mutta jos ei onnistu, niin sitten ei onnistu. Pelkäsin mammautumista niin, etten uskaltanut liittyä Facebookissa vauvaryhmiin – minähän en rupea trikoomonsteriksi joka tallustaa syksyn harmaudessa Kanto-mekossa, Lettileggarit jalassaan.

Ei liene vaikeaa arvata, kuinka kävi. Kun vauva syntyi, olin hukassa kuin pieni porsas umpimetsässä. Olin hädissäni. Kun lähdimme Naistenklinikalta, ajattelin, että nuo kätilöt ovat päästään sekaisin kun antavat mulle jotain näin arvokasta hoidettavaksi ja elossa pidettäväksi, enhän mä siihen pysty. En ymmärtänyt, miksi joka ilta itketti, en tiennyt, miksi vauvan paino ei nouse, miksi se vaan itkee, miksei multa tule maitoa, miksi se nukkuu niin sikeästi että rintakehä liikkuu vain nanomillin enkä oikeastaan voi olla edes varma, onko se elossa. Miksi ennen niin yhdentekevä imetys onkin yhtäkkiä minulle hengen asia, ja tuntuu, että petän kehoni, mikäli en saa sitä toimimaan? Muistan ajatelleeni, että kunpa tuo alle neljäkiloinen kääryle kasvaisi nopeasti edes vähän isommaksi, ettei se olisi enää niin kauhean hauras ja aiheuttaisi minussa niin valtavaa hätää.

En tiennyt sitä silloin, mutta nyt tiedän; silloin kasvoin äidiksi. Herkistyin vauvan tarpeille, ymmärsin tekeväni kaikkeni sen pienen nyytin eteen. Olimme yhdessä sen nyytin kanssa toisinaan melkoisen hädissämme. Ja kaikki nämä tunnemyllerrykset, äitiyden ja vanhemmuuden outoudet, tragikoomisuudet, kamaluudet, raakuudet ja toisaalta myös ne ihanat hetket – ne tulivat yllätyksenä. Kukaan ei kertonut! 

Joten minä kerron sinulle.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *