Arvostan

Nyt mie otan maailman suurimman hatun pois päästä ko kirjotan.

Pappa synty vuonna 1921. Lapsuuen eleli vanhempien ja kahen siskon kanssa pikkukylässä mettän keskellä. Kävi isänsä kans mettästämässä, ja istutti puita, jotka nykyään kasvaa mahottoman korkealla. Pikkunassikkana se poltti salassa tupakkaa, ja sai nikotiinimyrkytyksen. Omisti ehkä yhen kenkäparin, mutta se riitti. Alotti koulunkäynnin, muttei voinukkaan opiskella, ko piti tehä töitä. Sittenko kasvo vähän isommaksi, ja alko tulla miehen ikkään, niin piti lähteä sotaväkkeen eli armeijaan. No, ei kerenny kovin kauaa armeijassa olla, ko oliki tosi kysseessä. Talvisota sytty 30.11.1939, ja sinne piti just 18-vuotta täyttäneen nuoren miehenki lähteä. Ikänsä takia suuntana oli kotipaikan lähellä sijaitseva Liakan silta, ja siinä siltavartiointi. Talvi 1939-1940 oli vuosisadan kylmin, ja pakkasta oli pahimmillaan 40 astetta. Silloin ei ollu suomalaisillakkaan vielä kunnon talvivarusteita, ja pappa onki kertonu miten vartiomiestä palelsi ko yön yli joutu seistä tönöttää vartiossa. Talvisoan jälkkeen tuli vielä jatkosota ja Lapin sota, jossa pappa haavottu kranaatinsirpaleen osuessa päähän. Periksi ei voinu antaa, ko 15km piti vertavaluvana taivaltaa lumihangessa, ja yrittää päästä turvaan. Siinä jos jossaki on ollu sisua. Haavottunu sotamies pääsi paikattavaksi, ja sotasairaalaan hoitoon. Juhannusjuhlien lähestyessä oli luppautunu monelle eri sairaanhoitajatytölle aveciksi, mutta kaikeksi onneksi pääsi sairaalasta pois sopivasti just ennen juhlia, eikä tarvinukkaan lähteä kenenkkään kanssa. Ko pääsi kotia sairaalasta, jatku elämä kotipaikkakunnalla. Oli välissä suutarin työssä ja välissä rakentamassa. Sitten eräänä, varmasti kauniina päivänä tapasi sopivan olosen tytön, josta tuliki aika nopeasti oma vaimo. Sillälaila, että pari kertaa ehti tavata, ja sitten olttiinki jo kihloissa. Mitä sitä turhaa jahkailla! Solekko naps ja kops. Mummu ja Pappa (jotka ei tosin vielä silloin ollu mummu ja pappa) perusti perheen Virkakumppuun. Suku on jatkunu runsaana, lastenlapsia papalla on pikasten laskutoimitusten jälkkeen 96. Lastenlastenlapsia on ihan yhtä pikasten laskutoimitusten jälkkeen 66 ja omia lapsia varmuuella 15, eli yhteensä jälkikasvua on tällä hetkellä ainaki 177 ihmisen verran. Heimopäälliköksi pappa monesti onki itteäsä kutsunu!  

Niin, harvemminpa sitä itellä tullee Liakan siltaa ajaessa mieleen, että tuossa on pappa seisonu, ja puolustanu kotiseutua. Useammin on tullu mieleen, että onpa huonossa kunnossa tämä asfaltti tässä. Ei ollu 18-vuotiaalla miehenalulla vuonna 1939 ees vaihtoehtona valittaa siittä, että tullee kylmä ko seisoo koko yön 40 asteen pakkasessa ilman kunnon varustusta. Meikäläinen sen sijaan valittaa siittä, että ärsyttävä käyttää toppavaatteita ko ei niitten kans pysty kunnolla liikkua. Pappa kertoo juttuja, kuinka kotikylällä oli ennen vanhaan yks puhelin, jolla piti käyä soittamassa jos oli jonnekki tähellistä asiaa. Meikäläinen sen sijaan valittaa siittä, että kännykässä toimii netti huonosti. Uusia kenkiä ja vaatteita tullee itellä ostettua vaikka ei olis niihin rahhaa, eikä varsinkkaan tarvetta. Entisvanhanen nuoriso ei kovin paljoa varmaan pitäny shoppailupäiviä. Ei osteltu huvikseen ko aivan varmasti käytettiin kengät ja vaatteet niin loppuun ko vain voi. Sota-aikana ruoka oli kortilla, ja sillon väki söi sitä mitä millonki sattu olemaan, jos ei tykänny niin oli nälässä. Ja sitäpaitsi ihan varmasti tykkäsi. Nyt on ilmeisesti vara olla niin ranttu, että ei tykkää paljoa mistään ja nyppii sipulit pois ruuasta. Ja päivittäin me ihmiset heitettään jäätäviä määriä syömäkelposta ruokaa roskiin, ko nyt on 6.10.2014, ja tässä on parasta ennen- päiväys 5.10.2014. Ei tietystikkään sillä, että yritettäis vähentää käypän ruuan roskiinjoutumista tai ellää vähän vähemmällä tavaramäärällä, ole vaikutusta menneisyyteen, mutta minun mielestä se osottais jotaki kunnioitusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka on eläny sitä aikaa ko ei ollu paljon mittään. 

Meijän Pappa on nyt 93-vuotias teräsmies. Assuu yksin samassa pikkutalossa jossa on asunu viimiset viiskytä vuotta. Samassa pihapiirissä on muunmuassa meijän koti ja serkkujen koti. Pappa heittää jäätävän hyvvää läppää, eikä turhasta valita. Kompastu kerran matonreunaan ja lensi nenilleen, ja sittenko könköili ylös niin soitti meijän Nooralle, että ”Tuutko laittaan silmätippoja?” Ei suinkaan sanonu, että lensin nurin ja lasit on rikki ja haava on päässä. Pappa toivoo lähinnä sitä, ettei kukkaan jälkikasvusta jouvu kokea soan kauheuksia.

Jos sitä sitte yrittäis ite jatkossa vähän nuita omia valittamisen aiheita miettiä tarkemmin, ja huomata, miten hyvin asiat on. Että jos tarttee valittaa, niin tekkee sen ainaki niin ettei kukkaan kuule.