Minua ei nimitelty koulussa. Ei tönitty eikä hakattu. En ollu yksin, mutta olin silti yksinäinen.

Meillä oli yläasteella tiivis tyttöporukka. Suurimman osan kanssa oltiin eri luokilla, minkä takia me nähtiin koulussa pääasiassa ainoastaan välitunneilla ja ruokailussa. Välitunneilla seisottiin porukalla ringissä, ja jauhettiin millon mistäki. Koulun lisäksi me tavattiin toisia viikonloppusin, ja joskus oltiin koko porukalla mökillä yötä. Sen muistan, että meillä oli aina hauskaa.

Parhaan ystävän kanssa olin tuntenu koko elämäni ajan. Me oltiin samannäkösiä ja muutenki aika samanlaisia, joskus jopa niin, että meitä luultiin kaksosiksi. Ala-aste kuljettiin rinnatusten, ja yläasteellaki päästiin samalle luokalle. Seiskaluokan luokkakuvassa jopa sattu niin, että meilä oli just samanlaiset vaatteet päällä, eikä muuten ollu ees sovittu juttu!
Meillä oli semmonen tapa, että ko tunti päättyy, niin jäähään oottaan toista, että mennään sitten yhessä välitunnille. Se oli ollu aina niin, siksipä mie ihmettelinki, ko yks päivä ei ennää paras ystävä jäänykkään minua oottamaan, vaan katosi heti tunnin loputtua näkyvistä. Huh, mie löysin kuitenki ystäväni ja meijän porukan tutusta paikasta ja liityin joukon jatkoksi. Sanoin tytöille jotaki ja taaski mie vähän ihmettelin, ko kukkaan ei kommentoinu mittään, vilkuilivat vain toisiaan ja kohauttelivat olkapäitänsä. Välitunti loppu ja mie olin varmasti kysymysmerkin muotonen ko menin seuraavalle tunnille. Koko tunnin mie mietin, että mitähän tuo äskönen oli olevinnaan, että ei nuitten käytös kyllä ollu mitenkään kovin tavallista.
Taas koitti välitunti, ja taas paras ystävä katosi näkyvistä. Mie huokasin, mutta löysin porukan ja taas liityin muina naisina niitten mukkaan. Siinä ei kauaa menny, niin mie huomasin, että olen kirjaimellisesti jääny porukan ulkopuolelle. Että siinä ne tytöt seisoo ringissä, ja mie seison niitten selkien takana. Silloin mie tajusin, mitä se käytös aiemmin oli ollu, nämä tytöt tässä ringissä ei ennää ollu kiinnostunu jakamaan rinkiä minun kanssa. Mulle oli käännetty selkä.
Liukenin paikalta vähin äänin ja järkyttyneenä. Suuntasin ensimmäiseen vessaan ja katoin kauhistunneena itteä peilistä, mitä on tapahtunu? Olenko mie jääny yksin? Eihän se voi olla mahollista, mullahan on aina ollu ystäviä. Puhaltelin siinä vähän aikaa, ja sitten suuntasin tyynen rauhallisena seuraavalle tunnille.

Muistan, että vielä ruokailussa mie kokkeilin lyöttäytyä tyttöjen kans sammaan pöytään. Istuin siihen yhen tytön viereen, jolla oli musta trikoopaita. Minun valkosesta villapaijasta tarttu sen mustaan trikoopaitaan sitä valkosta karvaa. Se tyttö yritti epätoivosesti pyyhkiä paitaansa puhtaaksi, ko siihen oli tarttunu minun paijasta sitä valkosta karvaa. Ei puhistunu, ja se tokasi: Hyi että!! Ja muita tyttöjä nauratti. Mie sen sijaan olin järkyttyny. Vielä ihan äsken me oltiin kavereita.

Minun päässä oli tapahtuneen vuoksi miljardi kysymystä. Suurimpana niistä, että miksi? Toiseksi suurimpana, että olenko mie tehny jotaki väärin? Ja jos olen, haluaisin tietää että mitä? Näihin mie yritin minun entisiltä parhailta kavereilta joitaki viikkoja saaha vastausta. Ainoa vastaus jonka sain, oli ”kyllä sie tiät”. Kyllä en tienny. Kyllä en tiä vieläkkään. Kyllä olisin halunnu joskus tietää.

Minun ei tarvinu silti olla yksin. Meijän luokalla oli muita tyttöjä, joitten kanssa aloin kulkea. Joitten kanssa aloin polttaan tupakkaa. Joitten kanssa en todellakaan välittäny, onko läksyt tehty, tai että mitä opettaja sannoo. Joitten kanssa olin vähällä joutua ties minne. Joitten kanssa oli kyllä hauskaa, mutta joitten kans tunsin olevani hyvin yksinäinen. Ja ihan väärässä seurassa.

Ei kiinnostanu ennää käyä koulussa, ei kiinnostanu tehä läksyjä eikä lukea kokkeisiin. Ei kiinnostanu! Aamusin sitä kysy iteltä kellon soijessa, että mitä mie sielä tehen? Sammutti kellon, ja jatko unia.

Kaikeksi onneksi meillä oli ihana luokanvalvoja. Se huomasi, että mie olin paljon pois koulusta, olen melko varma että se huomasi myös sen, että en ennää liikkunu saman porukan kans ko ennen. Se pyysi minut välitunnilla juttelemaan. Kyseli kuulumisia ja poissaolojen syitä, ja kyseli myös kavereista. Se sano, että jos joku asia painaa mieltä, niin hänelle voi aina tulla kertomaan. En kuitenkaan uskaltanu kertoa luokanvalvojalle totuutta minun poissaoloista tai siitä, että olen oikeastaan aika yksinäinen. ”Kaikki on ihan niinkö ennenki, en vain ole jaksanu aamulla herätä kouluun”, ”olen ollu lapsenvahtina” sanoin. Luokanvalvoja tuskin osasi aavistaa, miten paljon mulle kuitenki merkkasi se, että jotaki kiinnosti ja joku vielä välitti minustaki. Ja että se joku oli koulussa.

Suurimmaksi osaksi se, etten puhunu, johtu siittä, että tiesin alkavani itkemään jos jouvun puhua jollekki minun huolista. Sen takia en puhunu tapahtuneesta heti edes kotona. Tiesin, että itkisin niin paljon, että en sais edes kerrottua minun asiaa, ja ajattelin että jos mie vain itken ja itken, niin vanhemmatki säikähtää, että jotaki on tapahtunu. Vaikka eihän mittään ollu tapahtunu. Enkä sitäpaitsi halunnu itkeä niin pienen asian takia niin paljon.

Vähättelin pitkään asiaa. Mie olen vasta jälkeenpäin tajunnu, että se oli kiusaamista. Se oli henkistä kiusaamista. Vaikka ei nimitelty eikä haukuttu, mutta silti kiusattiin. Teini-ikäsenä sitä mietti, että mikä voi tavallisessa ihmisessä olla niin pahasti vialla, ettei sen kans yksinkertasesti pysty olla. Haisenko mie jotenki pahalle, tai olenko muuten vain niin kuvottava ettei minun kans viitti näyttäytyä. Että minua on parempi kohella niinkö ilmaa, ja välissä suunnata väheksyviä katseita minua kohtaan. Pahimmalta tuntu, ko ei oikeasti yhtään tienny, että mikä tähän oli johtanu. Ei ollu pienintäkään aavistusta. Eikä annettu vastausta, vaikka olis halunnu tietää. Hurjalta tuntu myös se, että ihmiset jotka oli monta vuotta kuvitellu tuntevansa, oli yhtäkkiä aivan täydellisen vieraita. Tähän kai sopis semmonen aforismi ko ”Ystävyys joka päättyy, ei todella koskaan alkanutkaan”. Mie toivon, että jonaki päivänä saan selvyyen tälle asialle.

Vaikka jotaki menettää, saa tilalle usein paljon parempaa. Yläasteella tutustuin vähän niinkö huomaamatta rinnakkaisluokalla olevaan tyttöön. Meistä tuli ensin kavereita, sitten hyviä kavereita, sen jälkeen ystäviä ja nyt me ollaan tosiystäviä. Mie sain monen ”ystävyyden” tilalle Ystävyyden. (Olet korvaamaton)

Sain semmosen ystävän, jonka kanssa ystävyys säilyy, vaikka ei pitäiskään joka välissä yhteyttä. Juttu jatkuu aina siitä mihin se on viimeksi jääny. Ystävän seurassa on helppoa olla.
Eikä ole tarvinu koskaan riiellä.

Minun kokema ei ole ollenkaan pahimmasta päästä, mutta herkälle teini-ikäselle se oli sen verran kova paikka, että tuo aikanaan tapahtunu asia kulkee varmasti mukana aina. Syitä mietti silloin omassa päässään niin paljon, että ei ole aivan helppoa unohtaa. Ja mulle se oli iso asia.

Veera