Pari sanaa odottamisesta ja työnhausta

Tämä työnhaku on nostanut käsitykseni odottamisen tuskasta täysin uusiin sfääreihin. En ole ikinä elämässäni joutunut odottamaan näin paljon. Puheluita, sähköposteja, vastauksia, kommentteja, päätöksiä ja ties mitä. Sitä, että muut ehtisivät tehdä tai toimia. Hermostun, kun joudun odottamaan yhteydenottoa, joka voi muuttaa tämänhetkisen elämäni suunnan. En saa kerrassaan mitään aikaiseksi, vaan naputan koneeni F5-näppäintä siinä toivossa, että SE sähköposti olisi kilahtanut postilaatikkooni. Odottaminen on entistä turhauttavampaa, jos ei ole varma, tuleeko viestiä koskaan. Enkä ole se henkilö, joka arkailee tarttua puhelimeen ja selvittämään asiat siltä istumalta. Valitettavasti se lähestymistapa ei tunnu näissä lähtökohdissa nyt toimivan, sillä toimintavalta ei ole minulla.

Odottamisen aiheuttama saamattomuus kauhistuttaa ja suututtaa. En halua olla laiska, synkkä ja toimeeton. Haluan olla luova, villi ja iloinen, joten nyt saa riittää. Muutenhan tämä vielä muuttuu kamalaksi itsesääliksi. Ei ei ei ei. Tarkoituksena on ottaa vähän takapakkia ja tietoisesti lopettaa odottaminen. Rauhoittua. Ei se puhelin taida soida yhtään sen aikaisemmin, vaikka täällä kuinka pinnistelisin, puhkuisin ja manaisin. Enkä saa asioita tapahtumaan, vaikka haluaisin. On rasittavaa, kun langat eivät ole omissa hyppysissä, vaan on pakko odottaa, että joku toinen tekee seuraavan siirron. Mutta ei auta itku.

Huomisesta eteenpäin odottelu loppuu.

Mutta yhden asian lupaan. Sitten, kun olen itse seuraavan kerran se henkilö, jonka päätöksen varassa toisen elämä killuu, en vetkuttele kolmea kuukautta.