Lammassaaressa

Viimeinen vuosi ammattikorkeakoulua polkaistiin käyntiin viime viikolla. Koulun penkille paluu on laittanut aivosolut liikkeelle vilkkaammin kuin pitkään aikaan, ja se jos mikä syö energiavarastoja hirmuisella vauhdilla (puhumattakaan aina vaan pimenevistä illoista). Niinpä välillä onkin hyvä näyttöpäätteen ääressä vietetyn päivän päätteeksi pakata eväät kassiin ja lähteä tankkaamaan luonnon helmaan.

Vaikka olenkin maaseudun kasvatti, en ole kummoinen eräjorma (eräjorma-nimitystä käytän tässä kohtaa kaikella kunnioituksella). En tunnista kovin montaa kasvilajia, enkä tiedä, mitä pitää tehdä jos kohtaa karhun, tai että mitä kuuluu jokamiehen oikeuksiin. Pelkään ötököitä, säikyn peuroja (kyllä, olen juossut peuraa karkuun keskuspuistossa) ja sienestys on silkkaa rakettitiedettä. Silti koen erittäin tärkeäksi, että voin asua lähellä luontoa ja nauttia siitä sopivissa määrin, silloin kun itselle sopii. Minusta tuntuu, että se on joku ihmiseen sisäänrakennettu tarve, paluu juurille, tai jotain.

Esimerkiksi, en vaihtaisi mihinkään juoksulenkkiä metsäpolulla mustarastaan laulun säestämänä tai laineiden liplatusta mökkirannassa. Tai leutojen syyspäivien retkiä, joista toissapäiväinen vei meidät ensimmäistä kertaa Lammassaareen. En ole vähään aikaan nähnyt mitään niin kaunista paikkaa: pitkospuita kiemurtelemassa parimetrisen kaislikon seassa, pieni saari lampaineen ja meri kaiken ympärillä. Kelpaa tulla toisenkin kerran akkuja latailemaan.