Kuinka moni kävi katsomassa Ateneumissa keväästä saakka esillä olleen, tämän kuun alussa päättyneen Tove Janssonin näyttelyn? Entä kuinka moni vaikuttui, inspiroitui tai tunsi muita voimakkaita tunteita näyttelysaleja kiertäessään? Täällä bingo. Tove näyttäytyy minulle äärimmäisen mielenkiintoisena persoonana, johtuen muumifilosofiasta, sekä uskomattomista tarinankertojan ja taitelijan lahjoistaan (ja hänen elämänsäkin vaikuttaa olleen kovin värikäs – Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkerta pitäisi ottaa luettavaksi). Siksi olikin mielenkiintoista päästä katsomaan hänen töitään laajemmin, muitakin kuin muumipeikkoja ja niiskuja. Näyttelystä poistuessa minulla oli kumman keveä ja energinen olo, ja koin hurjaa tarvetta päästä purkamaan itseäni paperille, ehkä halusin vähän olla kuin Tove, luoda maailmoja ja tehdä asioita yhtä suurella intohimolla. 

Entäs kuka teistä on kuullut Nightwishin Tuomas Holopaisen sooloprojektista? Tuomaksella oli älytön haave säveltää musiikki ankkapiirtäjä Don Rosan Roope Ankan elämä ja teot -sarjakuvakirjaan. Music Inspired by the Life and Times of Scrooge -albumi julkaistiin huhtikuussa, ja koska olen elokuvamusiikin ystävä ja koska Don Rosan stooreilla oli suuri vaikutus lapsuuteeni, otin levyn kuunneltavakseni. Lopulta kuuntelin albumin läpi parin päivän aikana varmaan kymmenen kertaa. Olin aika fiiliksissä Tuomaksen työstä. En ehkä niinkään itse musiikin takia (vaikka en voinut olla vaikuttumatta Lontoon Sinfoniaorkesterin mahtiponttisesta soitosta ja Johanna Kurkelan äänestä – etenkin avausraita Glasgow 1877 saa kylmät väreet juoksemaan selkää pitkin), vaan lähinnä sen, että ihmisillä on intohimoa ja uskallusta toteuttaa tällaisia kreisejä ideoita. 

Intohimoiset ihmiset inspiroivat minua. Omistuneisuus ja innostuneisuus leviää myös ympäristöön: kun viettää aikaa tällaisten ihmisten kanssa, huomaa itsekin tekevänsä enemmän asioita, joista oikeasti tykkää. Liian usein huomaan valittavani ajanpuutteesta ja siitä, etten ehdi tekemään kaikkea mitä haluaisin. Tänä syksynä uskon muuttuvani juuri sellaiseksi superihmiseksi, kuin olen aina halunnut olla: sen sijaan, että sanoisin ei, en jaksa, en ehdi, sanon kyllä, minä pystyn tähän. Syksy näyttää kenties kauniimmalta kuin koskaan, kutkuttavan kivoja projekteja on käynnistymässä ja hetki sitten tartuin siveltimiinkin pitkästä aikaa (tuntui muuten uskomattoman hyvältä). Tovekin sen aikanaan tiesi: postauksen otsikko on taiteilijan ex libriksestä vuodelta 1947 ja suomeksi siinä lukee tee työtä ja rakasta. Siihen haluaisin lisätä vielä maalaa, piirrä, nauti, käy taidenäyttelyissä, katso kuvia, kuuntele ja muista, että liika itsekritiikki ja epävarmuus tappavat luovuuden.